Märkiä koiria

Tässä onnistuneimmat niistä viime postauksessa lupaamistani kuvista Helsingin Koirauimalalta. Kuvissa esiintyy uimaopetuksessa käyneitä shelttejä, Etelä-Suomen Sheltit ry:n järjestämänä uintipäivänä. Lainasin taas koululta objektiiveja. Suurinosa on otettu Canonin 85-millisellä, lopusta löytyy pari fisheye-kokeilua.

 Lisää ottamiani kuvia tästä ja muista (lähinnä koiriin liittyvistä) aiheista löytyy uittajan Gabin blogista. 

Uimalalla kuvaaminen on helppoa ja kivaa, mutta ehkä jatkossa saan blogiin aikaiseksi muutakin nähtävää kuin pelkkiä uitettuja koiria... :) Toiveita saa esittää!

Tapahtumarikasta elämää

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet tavallista kiireisempiä, mikä johti hetkelliseen blogihiljaisuuteen. Kertaanpa siis lyh... no ei tästä lyhyesti selvitä, mutta kertaan mitä kaikkea tähän väliin on ehtinyt tapahtua.

Viime viikko oli vähintäänkin koiramainen. Löysin uudet hoitokoirat, joiden lisäksi lenkitin myös niitä vanhoja, niinpä mulla oli koirapäiviä neljä yhden viikon aikana. Yksi huilipäivä välissä, ja sitten vanhempieni Lasse-terrieri tuli meille yökylään hoitoon. Lassen käytin myös koirauimalassa uimassa, jossa valokuvasin sen lisäksi siskoni Gabin Ruffe-koiran sekä hänen hoitokoiransa Morriksen. Pari viikkoa sitten olin uimalalla kuvaamassa jopa kaksi tuntia putkeen, kun Etelä-Suomen Sheltit ry oli varannut uimaopetusta 12 shetlantilaiselle. Olin sopinut keikasta etukäteen Gabin ja uimalan muun väen kanssa, ja luvannut kuvat sekä uimalan että koirien omistajien käyttöön. Keikka oli mulle tosi hyvää harjoitusta ja sujui hienosti. Vastaanotto allasalueella oli iloinen, kun esittäydyin koirien omistajille opiskelevana valokuvaajana ja kysyin lupaa kuvata. "Totta kai! Näitä _pitää_ kuvata!" oli lähes jokaisen vastaus. Jälkeenpäin saatu palaute oli myös tosi hyvää ja näitä kuvia laitan myöhemmin erilliseen postaukseen.

Morris

Lasse takana, Ruffe edessä

Tässä kohtaa kävi pieni sekaannus. Veteen heitettiin kaksi lelua. Lasse ehti veteen ensin ja nappasi yhden lelun. Ruffe kuvitteli Lassen ottaneen molemmat ja palasi maihin. Gabi kehoitti sitä kuitenkin menemään hakemaan jäljelle jääneen lelun. Niinpä Ruffe lähti uimaan, ei nähnyt Lassea lelun takaa ja nappasi kiinni samaan leluun, se kun oli lähempänä. Hetken ympyrää uimisen jälkeen lelu tuotiin yhteisvoimin "rantaan" ja ärinästä huolimatta Ruffe lopulta luovutti sen Lasselle.

Viikonloppuna Gabi oli meillä kylässä ja sunnuntaina käytiin yhdessä katsastamassa Lemmikkimessut. Tarkoitus oli käydä moikkaamassa muutamaa tuttua, katsella vähän, räpsästä pari kuvaa... Todellisuudessa jäin suustani kiinni (Gabin mielestä) liian usein ja liian pitkäksi aikaa, kun tuttuja näkyikin odotettua enemmän. Kuvia innostuin ottamaan sen parin sijaan "vain" 650 kappaletta, tässä esillä nyt vain ne harvat ja parhaat. Ja sitten kun messuja oli enää 15 minuuttia jäljellä ja olin jo taputellut itseäni selkään, kun en ostanut mitään turhaa vaan tyydyin katselemaan, löysimme OutletExpon puolelle. Ja hups, sinne meni 70 euroa, joista osan jouduin lainaamaan Gabilta, kun itseltä loppui käteinen... :---) Minä joka niin harkiten ostan enkä hulluna shoppaile! Mutta kaikki ostettu tuli tarpeeseen tai ainakin olin haaveillut niistä pitkään. Mm. punaiset western-tyyliset buutsit. :)

Kaiken muun tohinan ohella olen ehtinyt rampata lääkärissäkin aika usein. Nyt kun selän lihasperäiset kivut on saatu aika hyvin kuriin, toivottavasti, paljastui jäljellä oleva kipu hermoperäiseksi eli välilevyn pullistumaksi. Sen pitäisi ilmeisesti parantua ihan itsekseen, pienellä avituksella ja onneksi tämä kipu ei haittaa ratsastusta lainkaan, kuten aiemmin oli joidenkin lihasten kanssa. Selkä tuntuu päinvastoin olevan levollisempi ja tyytyväisempi hevosen selässä, kun saa pientä liikettä jatkuvasti.


Ystävällä on ollut lainassa sidepullit, joilla olen mennyt pari kertaa sekä eron huomatakseni myös kuolaimilla siinä välissä. Tarkoitus olisi kokeilla erilaisia kuolaimettomia, joista löydettäisiin Ystävälle sopiva vaihtoehto. Alkuun tuntui, ettei vaikutus ole riittävä sidepulleilla taivutellessa, mutta uudelleen niitä kokeiltuani ymmärsin, että sen ensimmäisen kerran hankaluus johtui Ystävän jäykkyydestä. Silloin oli laukkakin hankalaa ja halutonta, joten mentiin ihan muita juttuja. Toisella kerralla oltiin vetreämpiä, laukka pyöri normaalisti ja taipuminen sujui hyvin. En edes muistanut, ettei minulla ole kuolaimia käytössä. Lisäksi olen ihastunut siihen ilman satulaa ratsastamiseen tarkoitettuun padiin. Jotenkin olen nyt saavuttanut sellaisen tilan, ainakin Ystävän kanssa, etten mieti vähemmillä varusteilla ratsastaessani "Nyt voin pudota helpommin kun ei ole jalustimia ja satulaa tukena." tai "Hevonen voi lähteä käsistä kun kuolain puuttuu." Viimeisimmällä kerralla laukkasin reipasta tahtia pitkää sivua tallille päin, yksin pimeässä tosin valaistulla kentällä, portti oli auki, ja huomasin ajattelevani "Niinjoo, mullahan ei ole niitä jalustimia tai kuolaimia eikä porttikaan ole kiinni, mutta se ei vaikuta mitenkään tähän ratsastukseen." Sitten kaarroin ympyrälle ja jatkoin ratsastusta. Näitä juttuja on ilahduttavaa huomata, sillä aina ei todellakaan ole ollut näin. Luulenpa, että joogalla ja jumppapalloilulla on ollut oma tekemisensä tämän asian kanssa ja Ystävään luottamisen lisäksi kehonhallintani on selvästi parantunut.


Hevosrintamalla minulla on toinenkin ystävä, nimittäin Moha, jota kävin keväällä koeratsastamassa. Nykyään ruuna asuu Klaaran kanssa samalla tallilla, joka on itsehoitotalli. Kun tallilla pitää päästä käymään joka päivä ja on itse vuorotyössä, Mohan omistajalla on tällaisia "hätävaraihmisiä" kuten minä. Niinä päivinä kun Miksu itse ei ole päässyt, olen käynyt ruunan karsinan putsaamassa, ruuat laittamassa ja samalla myös ratsastanut Mohan. Pari kertaa ollaan käyty maastossa, yksin ja kaverin kanssa - jälkimmäinen huomattavasti rennompi ja rentouttavampi vaihtoehto. Viime kerralla mentiin ilman satulaa kentällä hetki, kun oli jo ehtinyt tulla pimeää enkä uskaltanut lähteä kokeilemaan onneani lähiteille. Mohan kanssa on ollut mukavaa ja hetkittäin myös surkuhupaisaa. Yhtenä päivänä minä ahne tarhansiivoaja lappasin kottikärryt niin täyteen, että hädin tuskin sain ne mutaisen tarhan perukoilta enää portille. Ja kun sain, onnistuin kaatamaan ne. Lappasin puolet kamasta takaisin kärryihin, ja kun olin sen tehnyt, kottarit hajosivat siihen paikkaan. Pyörä luiskahti sijoiltaan, eikä niitä enää mihinkään työnnetty, niinpä hain toiset kottarit ja lappasin taas sitä itseään koko kärryllisen uuteen kärryyn. Eipä tarvinnut lähteä punttikselle sen jälkeen. :) Toinen hassu tapahtuma oli, kun olin lähdössä ratsastamaan ja varustin Mohaa käytävällä. Otin siltä riimun päästä ja aioin hivuttaa sen kaulalle suitsimisen ajaksi, mutta Moha teki ennätyksen ja oli ensimmäinen hevonen, joka on multa päässyt tuossa tilanteessa livahtamaan! Kaverit oli juuri saaneet iltaruuat karsinoissaan, niinpä herra teki nopsan U-käännöksen ja lähti tsuppailemaan kohti omaa karsinaansa - ja heinäpaaleja. Naureskellen marssin heinänmaistelijan perään ja sain suitset päähän hyvässä järjestyksessä.

Kesällä otettu kuva Mohasta.

Tämän kaiken lisäksi olen tietysti käynyt välillä koulussakin. Kuvankäsittelyn alkeiskurssi saatiin päätökseen ja nyt meillä alkoi jännät ajat, kun saadaan kuvata just sitä mitä itse halutaan, tietyn teeman sisällä. Kuvaamme siis viiden hengen ryhmissä, kukin ryhmä noin 100 kuvaa, joista tehdään dia-esitykset esitettäväksi koulun joulujuhlassa (musiikkikin saadaan itse etsiä/valita/suunnitella/tehdä). Teemana kaikilla ryhmillä on valo, tämän lisäksi meidän ryhmä halusi kuvata sirkusaiheisia juttuja. Tähän asti on pidetty yksi yhteinen studiopäivä, jolloin tuntui kaikilla olevan hauskaa ja mageita kuvia tulikin. Lisäksi kuvailin projektia varten Roosan koiria ja muita kuvauksia on vielä tulossa. Ehkä niistä kuvista joitakin, ainakin itse ottamiani, voin laittaa tännekin sitä mukaa kun valmistuvat.

Että tämmöisissä tunnelmissa tällä kertaa. Muistakaa hei kommentoida aina, kun tulee ideoita postausten suhteen, herää kysymyksiä tai jos unohdan jonkun lupaamani postauksen toteuttaa (hups.. :) Kuulen mielelläni mitä te lukijat siellä teksteistäni tuumitte!

Ystävällisiä kujeita

Eilen meillä oli Ystävän kanssa tallilla ollessani hetkittäin enemmän tai vähemmän hauskaa, ja jos ei hauskaa niin vähintäänkin huvittavaa. Yhteinen aikamme alkoi hakemisella tarhasta, jossa Ystävä murjotti litimärkänä yhä tihkuttavasta sateesta. Päästyämme talliin hän pääsi kuivattelemaan karsinaan ja hävisin itse valmistelemaan tulevaa ratsastusta, hakemaan varusteita jne. Pian karsinasta kuului liikehdintää, ja kun palasin satulahuoneesta, Ystävä oli muuttunut vaaleasta kimosta ruskeavoittoiseksi kirjavaksi. Karvahan oli valmiiksi vettä tippuvan märkää, joten turve jumahti siihen hyvin tyytyväisesti enkä yrityksistäni huolimatta saanut Ystävästä enää valkoista. Aikaa ei ollut lähteä pesemään koko hevosta, en tiedä olisiko siinä ollut järkeäkään, niinpä kuivasin ja putsasin parhaani mukaan satulahuovan sekä -vyön kohdat, että päästäisiin ratsastamaan.

Olin harjannut Ystävän niin kuin yleensä harjaan: karsinan ovi selällään auki, riimunnaru sidottuna oviaukon molemmista päistä, toimii siis "aitana". Tällöin maisemien katselusta nauttiva Ystävä näkee paremmin mitä käytävällä tapahtuu ja minulla on turvallinen tunne, ettei se lähde yksin mihinkään vaeltelemaan. No, kun tuli "satuloimisen" aika (en laittanut satulaa, mutta vähän pehmikettä ja suojaa Ystävän selkään, lähinnä ratsastushousujeni valkaistumista estääkseni) minä päätinkin, että kyllä se tässä minun kanssani tämän hetken pysyy, ja jätin narun laittamatta. Ystävää myös vähän turhauttaa kaikki ylimääräinen puuhastelu, kuten harjaaminen ja satulointi, niinpä se usein kävelee ympyrää tehdäkseen mielipiteensä selväksi. Laskettuani huovan sen selkään Ystävä lähti liikkeelle, käveli täyden kierroksen karsinassaan ja oviaukon kohdalla jatkoi sulavasti matkaa käytävälle. "Ystävä, ei, takaisin!" taisin huutaa ja tarrasin jopa häntään kiinni, mutta turhaan. Ehdin jotenkin singahtaa hevosen eteen käytävälle, jolloin se onneksi pysähtyi ja jäi tuijottamaan minua vähän nolona. Otettiin tilanne liberty-treenin kannalta ja peruutimme yhdessä elekieltä käyttäen takaisin karsinaan. Sitten naru eteen, ja alusta.

Kentälle päästyämme sade oli onneksi hellittänyt hieman, vaikkei lakannut kokonaan. Päävermeiksi olin pukenut Ystävälle tällä kertaa naruriimun. Olen sen kanssa pari kertaa sillä mennytkin, ja sopi hyvin tämmöiseen rauhalliseen köpöttelyhetkeen. Sidoin maastakäsittelyköyden ohjaksi, jota käytin kaulaohjana mm. rollbackeissa ja sidepassissa mitä teimme käynnissä. (Lyhyt western-suomi -käännös: Rollback vastaa takaosakäännöstä, joskin tulisi tehdä kaikki jalat suoralla viivalla, mahd. pienessä tilassa siis, ja sidepass on pohkeenväistö suoraan sivulle.) Kun varusteita oli alkuunsakin vähennetty ja kevennetty, sain taas inspiraation luopua niistäkin mitä oli. Laskin ohjat kaulalle ja lähdin pyytämään Ystävältä asioita vain istuntaa, jalkoja ja välillä myös ääntä käyttäen. Rollbackeja Ystävä tuppaa usein tarjoamaankin, joten ne onnistuivat aika kivasti, ei tietenkään ihan niin tiukasti kuin ohjaa käyttäen. Sidepass jätettiin tässä kohtaa pois ja vaihdettiin peruutukseen.

Peruuttaminen ilman varusteita on ollut tähän asti yksi mun hienoimmista hetkistä henkilökohtaisessa heppahistoriassani. Silloin reilu vuosi sitten ratsuna oli toinen herkkä arabi, ja eilen päätin kokeilla sitä Ystävän kanssa. Välissä oli suhteellisen paksu huopapehmustesysteemi, mutta eipä se tuntunut haittaavan. Alkuun Ystävä ei ollut varma mitä haluan, ja tarjoili rollbackia ja eteenpäin kävelyä, vähän jopa väistöä. Pysäytin ohjasta aina kun se lähti eteenpäin ja annoin avut uudestaan, samaan tyyliin kuin ylempänä linkatulla videolla. Ja Ystävä peruutti! Ensin riemuitsin ja lopetin jo yhden askeleen jälkeen, sitten aloin vaatia enemmän ja saatiin oikein hienoja peruutuksia aikaiseksi. On se vaan mahtava hevonen.

Käyntijuttujen lisäksi otin myös ravia ja laukkaa ohjiin koskematta. Tällä kertaa jarru oli paremmin toiminnassa ja itselläkin varmempi olo körötellä menemään ravissa, vaikka satula ympäriltä puuttuikin. Luulen että melkein juuri siksi mulla olikin niin varma olo. Osasin istua ja rentoutua paremmin, kun jalustimet ja muut luksukset oli otettu pois, ja täytyi oikeasti osata käyttää istuntaansa. Laukassa vasta ensimmäisen kerran tuli se tunne, että apua mä putoan helpommin, en voi tukeutua mihinkään varusteeseen! Niinpä tukeuduin hevoseen. Ohjat edelleen kaulalla, otin Ystävän harjasta kiinni ja pyysin jaloilla yhdessä äänen kanssa laukkaa. Se oli aika reipasta, mutta hallittua ja ohjaus toimi jopa paremmin kuin ravissa. Tehtiin jokunen ympyräkin ihan sujuvasti. Laukan jälkeen jäi kauheasti energiaa ja ravi oli vähän hektistä. Ystävä olisi selvästi halunnut painella pidempään, mutta tällä kertaa ei ollut aikaa siihen. Ravin rauhoituttua käveltiin loppukäynnit, ja palattiin talliin nauttimaan "rankasta duunista" ansaitut leipäpalat.

Vuokrahevoseni Ystävä

Meillä oli tänään yhteinen päivä tallilla vuokrahevoseni omistajan kanssa ja siinä puuhastelun lomassa tuli puheeksi blogiin kirjoittaminen. Hän oli saanut asiaa rauhassa miettiä, ja tullut nyt siihen tulokseen, että saan hänen hevosestaan kirjoittaa, nimiä mainitsematta ja kuvia julkaisematta. Tämä sopii minulle hyvin. Tuntuu että sitä kuvattavaa on muutenkin yllin kyllin tällä hetkellä, eikä tarvitse ainakaan sitä stressata tai yrittää järjestää kuvaajia paikalle. Koitimme yhdessä miettiä sopivaa bloginimeä vuokrahevoselleni, ja päädyimme ehdottamaani Ystävään. Se sana kuvastaa parhaiten sitä, miten minä tämän hevosen näen.

Ystävä on juuri sitä, mitä olen etsinytkin. Se on arabi ja se on western-koulutettu. Ja tamma. Jotenkin minä aina päädyn näihin tammoihin, tarkoituksella tai ei. Meillä on mennyt tämä yhteinen syksy tosi hyvin. Tänään sanoinkin Omistajalle, että Ystävän rauhallinen olemus on rauhoittanut minua niin paljon, että itsekin selkeästi huomaan sen. Klaaran jälkeen olen ollut kaikkien hevosten kanssa säikky. Valpas pitää olla, mutta ei säikky. Pelkään edelleen, että minua purraan, potkaistaan tai muuta yhtä epämiellyttävää ja vaarallista. Ei Ystäväkään ole täydellinen satuhevonen, joka ei koskaan tee mitään, mutta siihen minä jostain syystä osaan luottaa. Ystävän kanssa nautin suuresti pelkästään karsinassa oleskelusta ja harjaamisestakin, mikä lähes kaikkien aiempien hevosten kanssa on ollut vain pakollinen toimenpide. Nykyään taidan käyttää jopa enemmän aikaa hoitotoimenpiteisiin kuin ratsastukseen, joka ennen oli nimenomaan se tärkein juttu.

Lännenratsastuksen lisäksi olemme tehneet yhdessä liberty workia sekä maastakäsittelyä narun päässä. Varsinkin tuota vapaana työskentelyä minun tekee mieli tehdä koko ajan enemmän, rakentaakseni meidän välille vahvan luottamus- ja kunnioitussuhteen. Tähän mennessä olen ollut tosi tyytyväinen meidän pariin lyhyeen liberty-hetkeen - Kati Riesenin kurssin opit ovat päässeet hyötykäyttöön ja osoittautuneet kullanarvoisiksi!

Tänään menimme Omistajan kanssa yhdessä tallille, jotta minäkin pääsisin tutustumaan läheiseen harjoitusrataan ja samalla vähän kokeilemaan, miltä Ystävä tuntuu maastossa. Omistaja ratsasti ensin ja minä lopuksi. Oli hauska huomata jälleen, miten erilaiseksi hevonen voi muuttua päästessään kentän sijaan maastoon. Kentällä en juurikaan ohjaa käytä, sillä Ystävä on ihanan herkkä istunnalle. Kun käytiin kääntymässä metsätien päässä ja lähdettiin ravaamaan kotiinpäin, tuli ohjille kummasti käyttöä keskustellessamme sopivasta askellajista. Laukalla oltaisiin päästy ripakammin, mutta tyynnyimme ravaamaan kuitenkin. Ystävä oli miellyttävän reipas ja rohkea menijä, vaikka välillä pysähdeltiinkin katselemaan maisemia.

Maastoilukokeilu arvelutti aluksi, sillä keli oli vähintäänkin epävakaa. Puuskittainen myrskytuuli ujelsi korvissa, repi köykäisimpiä oksia alas puista ja sadetta tihkutti kuuroittain. Minä joka olen vuokrannut hevosia, joilla ei kannata edes ratsastaa tuulisella kelillä - eikä sen kelin tarvitse edes olla niin paha kuin tänään - jännitin vähän mitä tuleman piti. Miten Ystävä sitten reagoi tähän säätilaan? Kuin vettä vain. Se porskutteli eteenpäin kuin olisi kaunein kesäpäivä ja 13m/s puhaltava tuuli vain kevyt tuulenvire. Yhden ainoan kerran se vähän säpsähti metsästä kuulunutta rasahdusta. Radalla kokeilimme laukkaakin, hevonen koko ajan rentona ja täydessä hallinnassa, vaikka välillä lisäsimme vähän vauhtia. Ja varsinkin siellä aukealla radalla tuuli puhalsi pahiten, enkä pysty vieläkään käsittämään, miten hevonen pystyi suhtautumaan siihen näin hyvin. Ystävä, yllätit minut jälleen kerran positiivisesti eikä se toivottavasti ollut viimeinen kerta.

Kysy!

Nyt kun itselle tuppaa olemaan toisinaan haastavampaa keksiä kirjoittelun aihetta, ajattelin tukeutua teihin lukijoihin ja järjestää pitkästä aikaa kysymyspostauksen. Kysymyksiä voi laittaa tulemaan tämän postauksen kommentteihin tai lähettää minulle sähköpostiin hannapietilainen@windowslive.com. Ja kysyä saa ihan mistä vaan, toki mieluiten blogin aiheisiin liittyvästi (hevoset, koirat, kissat, valokuvaus...). Julkaisen kysymyspostauksen sitten, jos/kun kysymyksiä on tullut riittävästi.

Ja jotta kysymyksiä tulisi riittävästi..

jokainen vähintään yhden kysymyksen (mieluiten useamman!) 

lähettänyt saa vastalahjaksi blogiinsa rakentavan kommentin. :) 

Eli laitathan kysymyksiesi mukaan blogisi osoitteen. Suoritan kommentoinnit 

mahdollisimman pian, viimeistään tämän vuoden loppuun mennessä.

Hevosfilosofiaani

Postaus sisältää arkistokuvia aiemmista postauksista. Tässä kuvassa entinen vuokrahevoseni Päikkä.

Mitä tahansa teen, luen, ajattelen, tämä aihe nousee yhä uudelleen pintaan mielessäni. Tuntuu myös, että nyt on taas sellainen hetki, jolloin on hyvä purkaa kaikki nämä pienet ajatukset tekstiksi, jotta itsekin paremmin näkee ja ymmärtää kokonaisuuden. Suurinpiirtein viimeisen vuoden aikana olen ollut hyvin avoin vaikutteille ja imenyt oppia sekä uutta tietoa itseeni kaikista mahdollisista lähteistä, mitä hevosteluun tulee. Olen ollut kiinnostunut uusista asioista, erikoisemmista tavoista toimia ja punninnut mielessäni vaihtoehtoja, milloin mitäkin koskien. En vielä ole päässyt minkäänlaiseen loppupäätelmään, enkä ole varma pääsenkö koskaan. Hevoset on kuitenkin sellainen asia, joista on aina uutta opittavaa, ja matkan varrella saattavat hyvältä tuntuneet tavat muuttua huonommiksi, ja vaihtua uusiin parempiin vaihtoehtoihin.

Aina kun luen, näen tai kuulen hevosten pitämisestä, huomaan innostuvani eniten ns. luonnonmukaisista menetelmistä. Koen että hevoselle sekä henkisesti että fyysisesti parasta elämää, on elää nykymaailman harrastehevoselle tarjoamissa puitteissa ja rajoissa mahdollisimman lähellä sitä, miten hevoset luonnossa eläisivät keskenään. Nykymaailman rajoilla tarkoitan juuri sitä, että puhutaan kesyhevosesta, joka on perheenjäsen/lemmikki ja jolla ratsastetaan, ei siis Amerikan aroilla laukkaava mustangi, jonka ei tarvitse pystyä toimimaan ihmisten käytössä. Joidenkin hevosten kohdalla mm. kengättömyys ei ole silloin mahdollista, ainakaan sataprosenttisesti. Harraste- ja varsinkin kilpakäytössä kaviot kuluvat, jos niitä ei vuolla säännöllisesti tai käytetä buutseja. Jos hevonen taas kengitetään, olen käsittänyt että verenkierto kavioissa ja jaloissa hiipuu yllättävän paljon. Tämäkin varmasti yksilökohtaista, kuten se kengättömänä pärjääminenkin. Olen itse alkanut hiljalleen kallistua kengättömyyden puoleen omassa ajattelussani. Vasta viime vuosina olen ylipäänsä päässyt aiheeseen tutustumaan, nuoruuteni ratsastuskouluissa kun ei opetettu tai edes ajateltu, että niinkin voisi hevonen nykypäivänä elää. Olen siis kiinnostunut aiheesta yhä enemmän ja haluan kovasti oppia lisää. Rakettitiedettä se ei ole, mutta tuntuu vaativan hevosenomistajalta laajalti tietämystä, ennen kuin sitä voi omalle kopukalle miettiä. Niinpä en vielä osaa vastata kysymykseen: "Jos ostaisit oman hevosen, olisiko se kengätön?" Ehkä vielä joku päivä osaan.

Kengätön ja kuolaimeton Jodi, Apple Tree Ranchilla.

Nyt kun siitä raudasta luopumisesta puhutaan, olen myös mietiskellyt kuolaimia uudelta kannalta. Tämäkin on niitä ratsastuskoulusta päähän jääneitä juttuja: hevosilla vaan käytetään aina kuolaimia, piste. Miksi? Eikö hevosten kanssa voi toimia ja harrastaa, ehkä jopa kilpailla ilmankin? Tätä olen omakohtaisesti päässyt kokeilemaan (en kilpailemista, mutta ratsastusta) joitakin kertoja eri hevosilla, niinpä tiedän, että vastaus on kyllä. Tässä tullaan taas siihen, että sen sijaan että kasvatettaisiin vipuvartta, lisättäisiin apuohjia ja muita vallankäyttövälineitä pitäisi, mun mielestä, muuttaa omia toimintatapoja ja miettiä, miksei se hevonen halua tehdä yhteistyötä kanssani. Jos hevosta kohtelee oikeudenmukaisesti, väkivallatta ja kunnioittaen, viestii sille ymmärrettävästi, ei sillä ole mitään syytä pistää hanttiin. En silti halua heittää kuolaimia kokonaan narikkaan, sillä en ole tässäkään aihealueessa vielä riittävän viisas, enkä ole kovin montaa kuolaimetonta vaihtoehtoa päässyt toistaiseksi kokeilemaan. Uskon, että sekä kuolaimilla että kuolaimettomilla voi satuttaa hevosta ja molemmilla voi myös "ratsastaa väärin", jos esimerkiksi kouluratsastusliikkeiden hienosäätöä ajatellaan. Niinpä asiasta oppimisen lisäksi on syytä kehittää myös itseään ratsastajana, kättään pehmeämmäksi ja apujaan kevyemmiksi.

Kuolaimettomilla ratsastamisen lisäksi yksi suurimmista haaveistani on ratsastaa täysin varusteetta. Tähän päästäkseni pyrin jatkuvasti hiomaan omaa istuntaani, apujen käyttöä ym., jotta hevonen pystyy ymmärtämään pyyntöni ilman apuvälineitä. Samoiten parannan koko ajan suhdettani hevoseen, muunmuassa liberty workin kautta. Jos hevonen ei halua tulla luokseni ollessaan vapaana kentällä, miksi se haluaisi kantaa minua selässään? Silti se tekee niin, koska se on opetettu siihen. Mutta vapaana ollessaan, maasta käsin, se saa itse päättää. Ja minä teen joka kerta parhaani ollakseni se ihminen, jonka luona hevosen on hyvä olla. Vielä en ole sellainen, ja huomaan usein itsekin kuinka reagoin turhan negatiivisesti ja hermostuneesti asioihin, varsinkin äkkinäisiin. Silloin pystyn onneksi muuttamaan suhtautumistani ja yhtä hienoa muistisääntöä olen yrittänyt viime aikoina noudattaa aina hevosta käsitellessäni: kohtele hevosta kuin ystävää. Ystävinä minä hevosia pidänkin, mutta en aina muista kohdella niitä niin. Vaikka en ole enää sitä mieltä, minullekin on todella kauan hakattu päähän, että ihminen on johtaja, hevosen pitää totella ehdoitta. Olen huomannut tuon uuden muistisäännön auttavan siten, että vaikka antaisin hevoselle äänettömän avun, esimerkiksi liikkeellelähdössä maastakäsin vapaana, sanon mielessäni ja joskus ääneenkin "Ystäväni, voisitko kävellä nyt? Kiitos." Tätä kautta saan sitä omaa negatiivista energiaani muutettua positiiviseksi, vaikka olisinkin kärsimättömällä tuulella ja tekisi mieli sutkaista, että "Juokse jo, laiska läski!" Tiedän, että kuka tahansa ystäväni hermostuisi sellaisesta, siksi en halua sanoa niin hevosellekaan.

Liberty work entisen vuokraponini Klaaran kanssa.

Vaikka tämä ehkä kaikista epäajankohtaisinta onkin, olen tässä viimeisen vuoden aikana pikkuhiljaa ihastunut ajatukseen pihatosta. Oma hevonen omassa pihassa on hyvin kaukainen, ehkä jopa epärealistinen ajatus, mutta olisi se tulevaisuuden hummani sitten omassa pihassa tai ei, haluaisin majoittaa oman hevoseni pihattoon. Hevoselle on luonnollista elää kosketuksissa toisten hevosten kanssa - mielellään kengättömästi niin tulee vähemmän haavereitakin. Minusta niille on myös tärkeää saada liikkua vapaasti riittävän suuressa tilassa, mikä ei juuri toteudu tavallisten tallien karsinoissa ja tarhoissa. Pihatoistakin mulla on vielä kauheasti opittavaa, mutta se idea mistä nyt just innostuin ja kiinnostuin, on Paddock Paradise. Ajatuksena siis rakentaa hevosille valtavia aitauksia, joita jaetaan kujiin, pieniin laitumiin ja slowfeeding-ruokintapisteitä sinne tänne, jolloin hevoset joutuvat oikeasti liikkumaan paljon, laumassa sekä yksin, ja jonkun tutkimuksen mukaan liikkuvatkin enemmän kuin yhtä isolla aukealla laitumella. Vaatii varmasti paljon työtä, rahaa ja suunnittelua saada tuollainen systeemi aikaiseksi, mutta tältä istumalta kuulostaa kyllä lisätutkimisen arvoiselta aiheelta.

Tämmöisiä mietteitä sain tekstimuotoon puserrettua tällä kertaa. Eikä tässäkään tullut varmaan läheskään kaikki, mitä aiheesta voisin kirjoittaa. Ne tärkeimmät ainakin, ja lisää saa aina kysyä. :)