Palloon tutustuminen

Eräänä tuulisena päivänä tallin kentälle ilmestyi omituinen, metallinhohtoinen otus. Se oli aluksi lituska, mutta pikkuhiljaa se kasvoi suureksi ja pyöreäksi. Kasvuvaihe ei ollut vaarallinen, sillä olento pysytteli paikallaan. Mutta kun se oli täysikasvuinen, se lähti liikkeelle. Otus pyörähteli arvaamattomasti sinne tänne ja välillä pysähteli. Tämä huolestutti suurimman osan pahaa aavistamattomina tarhailleista hevosista. Mikä se on? Mitä se aikoo? Syökö se hevosenlihaa? Pakoeläiminä hevoset ajattelivat heti pahinta ja osa oli jo pakenemassa paikalta. Olion uhriksi oli kuitenkin päätynyt yksi tietty hevonen, jonka kohtaloa muut jäivät seuraamaan herkeämättä tuijottaen.


Meidän "jalkapallo" tuli postissa eilen. Kulutin illan youtuben selailuun, katsellen erilaisilta videoilta vinkkejä, miten hevonen olisi hyvä totuttaa palloon ja lopulta opettaa työntämään sitä. Näiden sekä omien ajatusten pohjalta lähdin tänään tallille pallo ja pumppu repussani.

Ensimmäisen kerran tarkoitus oli nimenomaan se totuttaminen. Ystävä reagoi palloon juuri niin kuin mikä tahansa omaa henkeään arvossa pitävä olento reagoisi: se pelkäsi sitä. Se ei tiennyt mikä se on, joten se varoi sitä, kunnes pystyi itse toteamaan, että se on vaaraton.

Pidin Ystävän narussa, sillä halusin pystyä kontrolloimaan hevosta koko ajan. Aluksi pallo oli keskellä kenttää, ja minä lähdin taluttamaan Ystävää lähemmäs. Pidin narun löysällä, Ystävä käveli alkuun aivan narun toisessa päässä, ja jos tamma halusi pysähtyä miettimään, me pysähdyimme. Kehuin pallon katsomisesta ja sitä kohti kävelemisestä. Alkuun kymmenen metriä oli riittävän lähellä Ystävälle, sitten viisi. Lopulta saatoimme pysähtyä aivan pallon eteen, ja äsken äärimmilleen sähköistynyt arabi seisoikin rentona aloillaan, korvia ja silmiä lepuuttaen, turpa kiinni pallon hiekkaisessa pinnassa.

Ajatukseni siitä, että Ystävä todella ymmärtää ääneen sanotut kehut ja arvostaa niitä, vahvistui tämän harjoituksen aikana. Hevonen ymmärsi nopeasti, koska se teki oikein ja sai itsevarmuutta kohdata pelottava uusi esine, kun sitä jatkuvasti kannustettiin. Eikä tähän tarvittu yhtä selkeää palkintoääntä (naksutin) taikka ruokapalkkaa. Minun puheeni tutulla äänensävyllä sekä lyhyet kävely- ja seisoskelutauot poissa pallon luota riittivät palkinnoksi. En ole sitä kauheasti mielestäni miettinyt, mutta nyt tajusin myös, että Ystävä oikeasti luottaa minuun. Minä kerroin sille: "Ei hätää. Tämä pallo on mukava asia ja voit vaikka pusutella sitä, jos haluat. Se ei tee sinulle mitään pahaa." Ystävä uskoi minua, rentoutui, ja hamuili turvallaan palloa.

Teimme talutusharjoituksia niin, että talutin Ystävää ja pyöritin palloa ensin kaukana siitä ja totuttelun jälkeen sen edessä. Mitä enemmän tätä teimme, alkoi näyttää vähän siltä, että Ystävä jopa piti pallon perässä kulkemisesta. Jostain luin, että hevosille on miellyttävää vaihtelua olla se joka jahtaa, eikä aina se jota jahdataan. Kävellessä tamma höristi korvat palloa kohden, painoi hieman päätään alas ja melkein kosketti palloa turvallaan. Toistaiseksi vain melkein.

Toinen harjoitus oli kosketus. Kuten sanottu, Ystävä oppi nopeasti, että hän saa pussailla palloa aina kun siltä tuntuu. Vaikeampaa tammalle oli hyväksyä, että pallo saa koskea häneen. Seisoin pallon edessä, Ystävä pallon vastakkaisella puolella ja kevyesti työnsin pallon koskettamaan hevosen etujalkoja, josta se vieri takaisin mun luo. Useimmilla kerroilla tämä aiheutti joko säpsähdyksen tai väistöreaktion. Kärsivällisyydellä ja kehuilla saatiin aikaan muutama hyväkin toisto, jolloin Ystävä seisoi rauhallisesti eikä reagoinut kosketukseen mitenkään.

Myös taluttaessa Ystävä oli erittäin herkkä väistämään palloa. Minusta on vain hyvä, että se on alunperin koulutettu väistämään painetta herkästi ja silloin sen kanssa työskentely on vaivatonta sekä turvallista. Tämä laji tosin vaatisi sen, että Ystävä uskaltaisi luoda itse painetta ja kestäisi pallon paineen, eikä väistäisi sitä. Sen opettaminen tulee siis olemaan ehkäpä haasteellisinta tässä projektissa ja toivottavasti on toteutettavissa niin, ettei sotke tuota muuta koulutusta ja opittuja tapoja.

Näiden juttujen lisäksi kerkesin myös heittelemään palloa ilmassa. Pidin Ystävän narun päässä, heitin pallon ilmaan ja annoin sen laskeutua pomppien eteeni. Tämän tarkoitus oli siis totuttaa Ystävä siihen, millä eri tavoilla pallo voi käyttäytyä ja äännellä. Tätä ja kosketusharjoituksia pitää seuraavalla kerralla tehdä runsaasti lisää. Ystävän oli ihan helppo hyväksyä pallon vierittäminen maata pitkin, mutta pomppiminen oli asia erikseen. Tähän en voi sanoa, että se olisi siedättynyt vielä tällä kertaa. Siispä toistoja toistoja.

Olen kovin ylpeä Ystävästä, se oli tänään niin rohkea ja viisas. Päästiin jo todella pitkälle ihan tämän ensimmäisen puolen tunnin aikana. Tältä pohjalta on hyvä lähteä siedättämään lisää ja vasta sen jälkeen mietitään niitä pallontuuppauskäskyjä. Ensimmäinen kerta oli ainakin hevoselle ehkä enemmän jännittävä kuin hauska, mutta uskon ja toivon, että Ystäväkin vielä oppii tästä lajista nauttimaan.

Kuulumisia & suunnitelmia

Minulla on hirveä tarve kirjoittaa blogiin. Pääni sisällä risteilee miljoonia aihealueita ja asioita, koita nyt niistä sitten valita.. Tulin siihen lopputulokseen, että kirjoitan jokseenkin sekalaisen päivityksen viime aikojen kuulumisista sekä tarjoilen minimalistisen pintaraapaisun mietteistä ja suunnitelmistani tulevaa varten.


Koulu
Tätä hiihtolomaa edeltäneellä viikolla alkoi koulussa studiokuvauksen perusteet. Kurssi pärähti käyntiin vauhdikkaasti, kun meidän ensimmäiseksi kuvaustehtäväksi lykättiin muiden opiskelijoiden kuvaaminen Ystävänpäivän Kaverikuva-tapahtumassa. Opettajan mielestä meidän olisi pitänyt ensin harjoitella pari kuukautta ja kurssin lopuksi toteuttaa tämäntyyppinen projekti, mutta nyt kävi näin. Puolitoista päivää suunniteltiin, valmisteltiin ja käytiin teoriassa vähän perusasioita läpi näitä kuvauksia ajatellen. Perjantaiaamuna kyhättiin nopeasti koulun studioon kaksi kuvauspaikkaa pystyyn ja sitten odoteltiin opiskelijoita paikalle.

 Kaverikuvan ideana oli ottaa kuva kahdesta henkilöstä, jotka pitelevät pahvisydäntä, johon ovat saaneet kirjoittaa mitä haluavat. Tämmöisiäkin kuvia otettiin, mutta päivän mittaan muistikorteille tallentui myös isompia kaveriporukoita sekä yksittäisiä ihmisiä, pahvisydämillä ja ilman. Valitettavasti suuri osa opiskelijoista oli ottanut varaslähdön hiihtolomalle eikä koulussa ollut kuin kourallinen ihmisiä. Heistäkään kaikki eivät tietenkään halunneet tulla kuvatuksi, niinpä välillä studiossa oli hyvinkin hiljaista. Nämä hiljaiset hetket käytimme hyödyllisesti harjoitellen toistemme kuvaamista: koko luokan ryhmäkuva, hassuttelevia variaatioita kaverikuvista, vauhdikkaita hyppykuvia...

Minusta oli hienoa päästä toimimaan ihmisten kanssa erilaisissa rooleissa: päätoimisesti opastin kuvattavia sisäänkäynnillä pahvisydänten kanssa, omalla vuorollani toimin myös valokuvaajana. Loppujen lopuksi päivä oli todella hauska ja meidän luokan ryhmähenki huipussaan. Ensi viikolla kuvataan todennäköisesti esineitä, edelleen studiossa, ja aloitellaan pari uutta kurssia kuvanvalmistuksesta sekä dokumentaarisesta valokuvauksesta. Mielenkiinnolla odotan, millaisia projekteja näillä kursseilla tehdään.

Suosikkini ottamistani kuvista tuolta päivältä. (Mallilta pyydetty lupa julkaisuun.)

Uskaltauduin itsekin hyppiväksi malliksi. Kuvan otti Adam Oszaczky.

Ystävä

Tällä viikolla oli siis hiihtoloma. Paljon aikaa tehdä kaikenlaista kivaa, eikö? No ei. Tulin tiistaina kipeäksi, ja flunssa porskuttelee edelleen vahvana minussa, joten jouduin perumaan koko viikolta kaiken muun paitsi telkkarin katselun. Olen siis vain haaveillut hevostelusta ja ehkä vähän suunnitellut tulevaa.

Viimeisin päivä Ystävän kanssa multa jäi jostain syystä kirjoittamatta tänne. Maastakäsin mentiin sekin kerta, aloitettiin lyhyellä liberty workilla ja loppuaika tehtiin erilaisia taivutteluja, väistöjä ja peruutuksia narun päässä. Vapaana työskennellessä koin taas hienon hetken hienon tamman kanssa. Joihinkin aiempiin kertoihin poiketen Ystävä oli jo alussa rauhallinen, mieluummin käveli kuin ravasi. Muutaman kerran juoksentelin sen perässä kentän päästä päähän kunnes kyllästyin, ja aloin tehdä suunnanvaihtoja. Annoin Ystävän ravata lyhyen sivun nurkasta nurkkaan, sitten pyysin elekielellä vaihtamaan suuntaa. Muutama kerta jatkettiin näin, ja Ystävä alkoi näyttää yhteistyöhaluiselta. Se oli selvästi kontrollissa, mitä ei voi sanoa kun mennään koko kenttää pitkin ja välimatkamme pääsee kasvamaan huikeisiin mittoihin. Lopetin ajavat avut enkä ehtinyt sen kummemmin pyytää Ystävää luokse, kun se jo lähti minua kohti korvat hörössä. Tamma näytti tyytyväiseltä ja lähti mielellään tekemään taivutusharjoituksia. Niiden lopuksi kokeilin sitoa köyden Ystävän kaulalle cordeoksi eli kaulanaruksi, ja lähdin kokeilemaan kaulanarun apuja maasta käsin. Kääntyminen oli helpompaa kuin pysähtyminen tai peruuttaminen, olihan tämä vasta ensimmäinen kerta ja kaulaohja on Ystävälle ennestään tuttu asia nimenomaan käännöksissä.

Se, miten paljon jatkossa aion ja haluan tuota kaulanaruhommaa treenata, on minullekin epäselvää. Se on sellainen ikuisesti kaukaisuudessa siintävä haave, ratsastaa varusteetta. Tiedän, ettemme ole vielä siellä Ystävän kanssa. Ja tärkeää on myös tarkistaa omistajan mielipide asiasta, sitten jos joskus haluan enemmänkin lähteä aihealuetta harjoittelemaan.

 Tällä hetkellä eniten odotan, että A) pääsen pitkästä aikaa ratsastamaan, ja B) tilaamani pallo tulee postissa. Juttelin taannoin Ystävän omistajan kanssa haaveistani harjoitella hevosjalkapalloa maasta sekä ratsain, ja sain luvan opettaa lajin Ystävälle.

Klaaran kanssa opettelin palloilua ihan ihmisille tarkoitetulla jumppapallolla. Tällä kertaa tilasin isomman (ja toivottavasti kestävämmän) hevosille tarkoitetun pallon, tämmöisen. (Uskalsin ottaa sinisen version, vaikka Ystävä on tamma. Tuntui että heleä pinkki olisi ollut vähän liian pikkutyttöä aikuisille naisille. ;) Isomman pallon halusin siksi, että Ystävä on Klaaraa isompi ja Klaarankin onnistui kivuta 75cm-kokoisen pallon päälle ja poksauttaa se. Päälle kiipeämisestä voi aiheutua fyysistä vahinkoa myös hevoselle ja ratsain ratsastajallekin. Sitä yritän välttää tarjoamalla niin suuren pallon, että Ystävä voisi tuupata sitä ryntäillään.

Klaara oppi nopeasti koskemaan palloa namipalkan ansiosta. Ystävän kanssa on toimittu aina(?) ilman ruokapalkkaa (töiden jälkeen se saa leipää ja porkkanaa, mutta ei koskaan kesken töiden). Tämä on ihan periaatteellinen ja mielestäni fiksu ratkaisu. Palloilu uutena asiana ei ole mikään poikkeus ja minä otan haasteen vastaan saada tämä omatahtoinen, ruokaa herkeämättä ajatteleva tamma kiinnostumaan pallolla pelaamisesta minun kanssani muilla konsteilla. Olen aika varma, että tämä tulee haastamaan omat kykyni opettaa eläimelle asioita johdonmukaisesti ja on meille molemmille tilaisuus oppia. Aiheesta tullaan toivottavasti saamaan hyvin mielenkiintoisia postauksia, kunhan se pallo tänne asti pompsahtaa. :)

Arabi vs. quarter

Satuin netissä surffaillessani törmäämään tutkimukseen, joka inspiroi minua viimeinkin kirjoittamaan aiheesta, joka aina välillä pompsahtaa lukijoiden kysymyksissä pinnalle.

"Miksi lempirotusi on arabi, vaikka olet lännenratsastaja?"

"Mikset tykkää enemmän quartereista?" 

"Miksi juuri arabi?"

Aloitetaan siitä, että vaikka kaikista ratsastuksen lajeista lännenratsastus on tällä hetkellä lähinnä sydäntäni, en halua kategorisoida itseäni vain 'lännenratsastajaksi'. Peräänkuulutan monipuolisuutta, pyrin harrastamaan hevosten kanssa muutakin kuin yhtä ja samaa lajia itseäni kehittääkseni, niinpä olen mieluummin laajassa kategoriassa 'hevosihminen'. Tähän liittyen tärkeä pointti on, että en ole myöskään kilparatsastaja. En halua tai aio kilpailla westernissä tai muissakaan lajeissa, niinpä minulla ei ole tarvetta hevoselle, jolla kilpailuissa pärjäisi paremmin. Quarterin suurin bonus on juurikin se, että se on jalostettu rakenteeltaan ja askellajeiltaan (joita tosin voi ratsastajakin jalostaa millä rodulla tahansa) westerniin sopivimmaksi. Arabeja taasen tunnutaan herkästi kisahevosina syrjittävän, kun niitä ei ole jalostettu oikein mihinkään - paitsi matkaratsastukseen ne soveltuvat erinomaisesti.

Koska hevostelu ei ole minulle treeniä, valmennuksia ja kilpailuja vaan hauskaa yhdessäoloa ja yhdessä oppimista, silloin minulle tärkein asia hevosessa on tietenkin luonne. Ylempänä mainitussa tutkimuksessa oli tutkittu kahdeksan eri rodun persoonallisuuksia ja miten ne eroavat toisistaan. Jokaisessa rodussa on totta kai yksilönsä, ympäristö ja elämänkokemukset muovaavat käytöstä jne. Hevosrotujen luonteita on myös jalostettu kuhunkin käyttötarkoitukseen sopiviksi, ja siksi ne ovat sellaisia kuin nykypäivänä ovat.

Arabitamma Sheba

Tutkimuksen teksti oli paitsi englanniksi, myös aika raskasta tavaraa, niinpä myönnän etten lukenut kokonaan. Mutta tässä se mitä minä sain aiheesta irti, arabin ja quarterin osalta:

Dominanssi ja ahdistuneisuus oli hyvin vähäistä kaikkien rotujen kohdalla, vaikka tietysti arabi siinä ahdistuneisuudessa kakkosena heti täykkärin jälkeen ja quarter aavistuksen rautahermoisempana neljäntenä. Innostuneisuudessa arabi myöskin hyvä kakkonen, quarter taas neljäs - tästä ja seuraavista kategorioista kaikilla roduilla selvästi alkua enemmän pisteitä. Suojelevaisuudessa, seurallisuudessa sekä uteliaisuudessa arabi nappasi ykkössijan, kun taas quarter oli kaikissa näissä viimeisten joukossa.

Tämä vertailu (ja maalaisjärki) kertoo, että on kyse kahdesta hyvin erilaisesta rodusta, jotka on jalostettu hyvin erilaisiin tehtäviin. Toki molemmat soveltuvat nykypäivänä mihin tahansa lajiin harrastetasolla, ja silloin tärkeimmäksi asiaksi nousee se, millainen luonne sopii yhteen hevosta käsittelevän ihmisen luonteen kanssa.

Tutkimuksessa viitattiin toiseen vastaavaan tutkimukseen, jossa tulokset olivat olleet hyvin samankaltaisia. Tutkija oli kuvaillut arabia näin: nopea oppimaan, energinen, leikkisä, reaktiivinen sekä pelokkuuteen että pakoreaktioon. Kuvaus kuulostaa jokseenkin minulta itseltäni. Samanlaisten ihmisten on helppo tulla toimeen keskenään, miksei näin olisi myös eri lajien edustajien välillä?

Arabeissa pidän juurikin tuosta sosiaalisesta, uteliaasta luonteesta, jolloin se on helppo innostaa uusiin asioihin sekä yhdessä tekemiseen. Miinuspuoli on tietysti se herkkyys säikkyä ja ottaa jalat alle, mutta sitä olen vuosien varrella oppinut ymmärtämään ja hyväksymään. Kaikille se ei sovi, siksi arabi ei ole jokaisen hevosenostajan ykkösvalinta, mutta minulle se on.

Quartertamma Riima

Mitä vikaa quarterissa sitten on? Omakohtainen kokemukseni valitettavasti rajoittuu vain kahteen yksilöön. Molemmat olivat hoitotilanteissa oikein hyvätapaisia enkeleitä. Kummankaan kanssa ei tullut ratsastaessa suurempia ongelmia (pukittelua, ryöstöä tms.), mutta yhteistyö ei silti toiminut täysin halutulla tavalla. Minulle tuli tunne, että en ymmärrä tätä hevosta. Jos en ymmärrä, mitä hevonen ajattelee ja miksi se toimii kuten toimii, en pysty käsittelemään sitä kuten haluaisin. Tämä on niitä asioita, joita on vaikea selittää. Tietynlaisia tuntemuksia, joista tietää ettei homma vaan toimi tämän tyypin kanssa - sama pätee muihin ihmisiin. Tutkimustuloksetkin sen osoittivat, että arabiin verrattuna quarter toimii eri tilanteissa hyvin erilailla.

Kyllä musta silti tuntuu, että tämäkin "mielipide"asia olisi manipuloitavissa siten, että muuttaisin asumaan jollekin karjaranchille, jossa olisi pelkkiä quartereita. Oppisin toimimaan niiden kanssa, ymmärtämään niitä, kuten mulle on osittain sattumien kautta käynyt arabien kanssa. Olen käsitellyt, ratsastanut ja nähnyt kymmeniä arabeja. Ei kai siis ihme, että olen sopeutunut niiden tapoihin ja ehkä sitä kautta oppinut rodusta pitämään. Mainittakoon silti sekin, että samoiten olen käsitellyt lähes samoja lukumääriä erilaisia suokkeja vuosikausia, mutta se on rotuna ihan yhtä nou-nou mulle kuin quarterkin. En kuitenkaan laittaisi itseäni myöskään 'roturasisti'-kategoriaan, sillä ratsastan yhä mielelläni kaikenlaisia hevosia rotuun katsomatta. Mutta jos joskus oman hankin, tiedän mitä haluan.

Tällä kertaa, tässä elämässä, minusta on tullut arabien ihminen ja siihen lopputulokseen minä olen tyytyväinen.
Se kai tässä loppujen lopuksi on tärkeintä.

Mikä rotu on vienyt sinun sydämesi?

Tai, mikä rotu on osoittautunut sinulle vääräksi?

Kuvia lampaista

Jos se jollekin on jäänyt epäselväksi, tykkään kuvata eläimiä. Alkuviikosta alkoi koulussa studiokurssi ja uudelle opettajalle itseäni esitellessä sanoin heti, että kuvaan pääasiassa hevosia. Hänen ainoa kysymyksensä, joka herätti naurahtelua koko luokassa, oli: "Ei studiossa kuitenkaan?" Saatoin virnistellä itsekin vastatessani että niin, syystä tai toisesta en ole päässyt vielä kokeilemaan hevosen käsittelyä pienissä studiotiloissa. Ei se ehkä tähän ensimmäisen peruskurssin aiheeksi ihan sopisi, varmasti tarpeeksi oppimista niissä itselle vielä kovin oudoissa salama- ja valosysteemeissä. Ehkä vielä joskus, ainakin jonkun hyväkäytöksisen miniponin voisi saada studiossa kuvattuakin. :)

Päästäkseni joskus aiheeseen asti, pläräytän tähän kuukausi takaperin näpsittyjä fotoja lampaista ja eräästä tutusta koirasta. Siskoni aloitti tuolloin uuden harrastuksen, paimennuksen, ja pyysi minut mukaan ikuistamaan ensimmäistä ns. sytyttelykertaa. Kolmisen tuntia -15c pakkasessa oli aika kirpakkaa menoa, mutta muutoin keli oli ihanan aurinkoinen ja eläinten (sekä ihmisten) keskinäistä työskentelyä oli ilo seurata. Aiheesta löytyy laajempi ja asiantuntevampi postaus Gabin & Ruffen omasta blogista. 

En ole pitkään aikaan kuvannut lampaita enkä varmaan koskaan näin hyvällä kalustolla (tai järkkärillä ylipäätään..?). Yllätyin taas, miten kivoja näistä tuli ja varsinkin se auringon valo varjoineen tekee näihin ihan oman tunnelmansa. Eron huomaa parista kuvasta, joissa aurinko on ehtinyt puiden taa. 

Ja tähän loppuun vähän random information: minulla oli lapsena oma lammas. Sen nimi oli Lumikki ja se eleli mummoni maatilalla siskoni lampaan Tuhkimon kanssa. Lumikki rakasti ruokaa, se näkyi sen muodokkaasta vartalosta - kuin isot koripallot molemmilla kyljillä. Ihmisiä kohtaan se oli aika kärtty ja myös kovaääninen - ilmoitti ruuantarpeestaan kuin oopperalaulaja. Lumikki oli valkoinen ja Tuhkimo taasen mustavalkoinen. Tuhkimo oli kaikkiaan Lumikin vastakohta: hiljainen, hoikka, kiltti ja rakasti rapsutuksia niin että meinasi välillä nukahtaa. Lampaat saivat elää yhdessä maalla, luonnollista elämää ilman korvamerkkejä, kunnes vanhuus tuli vastaan. Mummoni on niin eläinrakas, etteivät rakkaat lemmikkimme päätyneet koskaan pataan. Hauskoja muistoja jäi, eikä ihan joka tyttö voi sanoa, että omisti joskus lemmikkilampaan!

Lumikkia ja Tuhkimoa muistellen, tässä näitä nykypäivän lampaita. :)

Murheita positiivisesti

Viimeaikaisia tapahtumia pohdiskellessa ajattelin, että nyt saisi oikein sellaisen ketutuspostauksen aikaiseksi. Sitten mietin, miksi? Kuka haluaa lukea toisen dramatisoidusta "kurjuudesta" ja miksi haluaisin itse siinä velloa? Se tuntuu ikävä kyllä olevan liiankin tyypillistä meille suomalaisille, ja tiedän ihmisiä jotka aloittavat yhtenään keskusteluja vain ja ainoastaan negatiiviseen sävyyn. Paha mielihän siitä vaan kaikille tulee, joten päätin, että kirjoitan näistä ikävistä asioista positiivisesti. Jokaisessa on varmasti myös hyviä puolia.

Revähtänyt reisilihakseni olikin revähtänyt ihan huolella. Olen jo kolmatta viikkoa ratsastuskyvytön ja tottakai se mielialaan vaikuttaa, kun on tottunut sen 1-2 kertaa viikossa ratsastamaan. Hyviä puolia tässä on parikin. Syy löytyi, kun kävin asiantuntevalla lääkärillä ja saamillani venytysohjeilla veikkaisin, että viimeistään kolmen viikon päästä olen taas satulassa - kivuttomasti.

Toistaiseksi hevostelu pitää tehdä maastakäsin. Se ei ole koskaan huono juttu, saattapi joinain kertoina opettaa paljon enemmän kuin ratsastus. Mulla tosin rupeaa ideat loppumaan kesken, mikä oli yksi otsanrypistelyn aihe. Tällä viikolla osuin kentälle samaan aikaan parin ratsukon kanssa, niinpä juoksutin Ystävän perinteisesti liinassa. Kentän pohja oli pelkkää lumikokkaretta, mistä tammarouva intoutui laukassa vähän liikaakin. Hyvät kiihdyttelyt ja muutaman pukkiloikan hän minulle esitti. Välillä kapinoitsija päätti pysähtyä kokonaan, kääntyi rintamasuunta minua kohti, katsoi suoraan silmiin ja päästeli arabimaisia "prööt"-ääniä sieraimistaan. Jonkun kerran Ystävä koki tarpeelliseksi painottaa sanomaansa nostamalla etujalkoja muutama kymmenen senttiä irti maasta. Minua tämä herhistely lähinnä nauratti. Kun meno lopulta rauhoittui, esitysvuorossa oli hyvinkin kaunista ja rauhallista jogia.

En varmaan ole ainoa, jonka mielestä parin viime päivän säät eivät ole olleet kovin mieltä nostattavia. Kuvattavaa olisi, mutta haluaisin kuvata nimenomaan auringonpaisteessa. Sitä odotellessa perjantaina oli todella upeannäköistä tiheine sumuineen, vaikka en sinä päivänä mitään kuvannutkaan. Ois kyllä tullut hienoja kuvia siinäkin säässä, niinpä toivon siis että jos ei lähipäivinä paista, tulisi ainakin se sumukeli uudestaan.

Siinä kai ne suurimmat "murheet" oli tämän viikon osalta. Eniten tuo hevostelutilanteen väliaikainen muutos tässä on aiheuttanut mielipahaa, varsinkin ennen sitä lääkärikäyntiä, kun en edes tiennyt että missä kohtaa se vika on ja mitä sille voisi yrittää tehdä. Löysin myös yhden kiinnostavan lyhyen ratsastuskurssin, jolle olin jo päätä pahkaa ilmoittautumassa, mutten sitten uskaltanut mennä varausmaksuja makselemaan, kun ei yhtään tiedä pystynkö vielä silloin ratsastamaan normaalisti. Nyt siis otetaan rennosti, venytellään, maastakäsitellään ja toivotaan että ko. kurssilla on vielä tilaa, jos kerkeän lihakseni parantelemaan ennen sen alkua. Siitä lisää sitten, jos tulee ajankohtaiseksi.

Miinakuvia

Tässä enemmän Miinasta otettuja kuvia, ohjasajossa ja juoksutuksessa. Upea auringonpaiste mahdollisti monenlaisten valokuvien ottamisen: alempaa löytyy muutamia vastavalokokeiluja, joista tuli yllättävän kivoja. Lisäksi on näitä ns. perinteisellä tyylillä kuvattuja (aurinko kameran takana) sekä jokunen mustavalkokuva. Toisiin kuviin se vaan sopii paremmin. 

Mikä kuva on sinun suosikkisi?

Maastakäsittelyä

Täksi viikoksi määräsin itseni ratsastuskieltoon, sillä revähtänyt reisilihakseni kiukkuaa edelleen ja oikein ärsyyntyy, jos erehdyn jumppapallonkaan päällä kokeilemaan ns. ratsastusasentoa. Niinpä päädyin puuhailemaan erilaisia maastakäsittelyjuttuja, poikkeuksellisesti kahden eri arabitamman kanssa.

Käväisin pitkästä aikaa Päivin mukana tallilla Miinaa moikkaamassa. Kaksikko oli aloittanut ohjasajoharjoittelun - kuolaimettomasti - vähän aikaa sitten ja minä pääsin mukaan kuvaamaan toista harjoituskertaa. Kävimme alkuun kävelemässä lähiteitä pitkin. Miina sopeutui uuteen liikutusmuotoonsa aika hyvin, vaikka välillä oli vähän hakusessa, tarviiko mennä suoraan vai käännyttäisiinkö vaikka tuonne pihaan. Kotiinpäin tammaneito esitti kaunista pientä tanssahtelua ja muita arabimaisia sätkähdyksiä, kunnes malttoi taas kävellä. Tämän lenkin jälkeen Päivi palasi Miinan kanssa kentälle, hienosäätämään kääntäviä apuja. Itse jäin tällä kertaa kuvailemaan sivusta ja kuvasin myös lopuksi tehdyn juoksutuksen. Oli kiva nähdä, miten rauhallisesti Miina toimi liinan päässä, sillä juoksutus ei tosiaankaan ollut mun ja Miinan yhteinen vahvuus silloin aikoinaan. Joinain kertoina en saanut tammaa millään uskomaan, että sen oikeasti pitää ravata kokonainen kierros mun ympäri, heittelemättä takapäätä minne sattuu tai pysähtymättä tai tulematta mun luo. Nyt Päivin kanssa Miina ei näyttänyt elettäkään, että olisi yrittänyt mitään muuta kuin juosta nätisti sitä askellajia kuin oli pyydetty.

Lykkään tähän postauksen koristeeksi pari kuvaa Miinan ohjasajosta ja laittelen loput omaan postaukseensa.

Seuraavana päivänä oli Ystävän vuoro. Olin etukäteen päättänyt, että nyt tehdään trailia. Blogia lukevia ei-western-ihmisiä jälleen valaistakseni: Trail on lännenratsastuksen "esteratsastus", jossa suoritetaan ns. käytännönläheisiä tehtäviä ratsain. Tätä voi harrastaa myös maastakäsin, siitä en ole varma onko kilpailuissa semmoisia luokkia. Minun valintani tälle kerralle olivat naruportti, kolme puomia ja pujottelu. Puomien suhteen olin vähän tylsä ja asettelin ne tavallisten ravipuomien tapaan - trailissa kun vain mielikuvitus on rajana, miten niitä puomeja voi asetella ja missä järjestyksessä/suunnassa/askellajissa ylittää.

Näitä esteitä kasatessani päästin Ystävän kentälle vapaaksi hengailemaan. Kun sitten olin valmis ja olisin ottanut Ystävän kiinni, hän päätti ettei se nyt sovi. Tähän tuumasin että selvä, tehdään vähän libertyä sitten. Kenttä on siihen hommaan vaan kauhean iso, ja taas sain juoksennella hevosen perässä päästä toiseen - olisi ihanaa jos hevonen haluaisi vain juosta kauniisti ympyrää ympärilläni, mutta selvästi emme Ystävän kanssa ole siellä vielä. Silti tykkään näitä harjoituksia tehdä, sillä tälläkin kertaa onnistuin tavoitteessani lopulta ja se antoi minulle paljon.

Pyysin Ystävää jälleen pysymään liikkeessä, alkuun käynnissä ja sitten ravissa. Se tietenkin ehti usein hidastaa käyntiin ennen kuin minä ennätin perässä kentän toiselta puolelta, niinpä pyysin aina uudestaan raviin. Yhden laukannoston Ystävä teki itse. Se oli rento ja rauhallinen, viskeli vähän päätään irrotellakseen. Hetken päästä päätin kokeilla itse pyytää Ystävän laukkaan, ja se teki samanlaisen nätin noston. Kehuin vuolaasti ääneen ja lopetin eteenpäin ajavat avut. Ystävä hidasti, siirtyi raviin, sitten käyntiin ja lähti ihme kyllä ottamaan askelia mua kohti. En kiinnittänyt siihen mitään huomiota hetkeen, kyykistyin, laskin katseeni ja keskityin omaan hengitykseeni - olen huomannut että sillä on iso vaikutus koko kehooni ja sitä kautta kertoo hevoselle paljon asioita. Hengitin syvään, yritin rentoutua ja vähän jopa lysähtää kasaan. Ystävä seisoi aloillaan, katseli välillä minua, välillä muualle.

En osannut rentoutua täysin. Minun teki mieli lähestyä Ystävää, mutta jostain tuli tunne, että ei kannata. Tuli ajatus, että se ei anna mun tulla tässä mielentilassa, vaan lähtee pois. Niinpä jäin aloilleni miettimään asioita. Tarkastelin Ystävää. Valkoinen arabitamma seisoi paikallaan, rennon ja kiireettömän oloisena, korvat hörössä ja huoleti. Ajattelin siinä hetkessä jotenkin "Katso Ystävää. Se näyttää, ettei ole mitään syytä olla näin jännittynyt." Ja sitten se jännitys katosi - älkää kysykö mitä se oli ja mistä se tuli. Se ei ollut pelkoa tai sellaista jännittämistä, jotenkin en vain ollut täysin rento, täysin luottavainen omaan itseeni tai Ystävään. Ehkä se oli jonkinasteista epävarmuuden ja ihan lihasjännityksen yhdistelmää. Mutta siinä hetkessä, kun vain katsoin hevosta enkä yrittänyt mitään, se tunne helpotti ja saatoin nousta itsevarmana ylös. Ystävä katsoi minuun ja minä lähestyin sitä rauhallisesti. Eikä se karannut mihinkään. Sidoin narun kiinni naruriimuun ja näin saatoimme aloittaa trail-tehtävät.

Naruportti oli ehkä vähän hölmö valinta maastakäsin treeneihin, mutta tykkään siitä esteestä joka tapauksessa, niin tehtiin sitäkin. Ystävän ilmeet portilla oli kutakuinkin luokkaa "Niin mikä on pointti tässä että nostat narun ja me kävellään tästä läpi?" Moitteettomasti se tehtävästä suoriutui eikä tietenkään pelännyt itse narua. Vähän säkittämistäkin kokeilin siinä samalla, hivelin narulla Ystävän kaulaa ja päätä, heiluttelin sitä ilmassa. Tämä kun oli selvästi vahvalla pohjalla, jatkettiin enempi treeniä kaipaavien juttujen parissa.

Puomeilla tehtiin pariakin juttua. Joitain kertoja ihan vaan käveltiin ja ravattiin yli. Enimmäkseen tultiin käynnissä yli ja pysähdyttiin niin, että etujalat jäivät viimeisen & keskimmäisen puomin väliin ja takajalat keskimmäisen & ensimmäisen puomin. Tästä lähdin väistättämään Ystävän takapäätä sivulle, jolloin Ystävä päätyi puomien suuntaisesti seisomaan siihen vikan & keskimmäisen väliin. Ja tästä tehtiin peruutus pois puomien välistä. Kokeiltiin molempiin suuntiin, ja saatiin homma kunnolla onnistumaan vasta kun levensin välejä kunnolla. Ystävää huoletti, kun ei aina nähnyt missä mikäkin koipensa oli. Välillä puomit siirtyilivät, kavio päätyikin hakemaan jalansijaa puomin päältä, peruutus meni vinoon... Mutta levemmäillä väleillä saatiin lopulta hyviä, puhtaita suorituksia.

Kolmas tehtävämme oli pujottelu. Alkuun taisin laittaa viiden tötsän väleiksi kaksi metriä, mutta ensimmäisten kokeilujen jälkeen totesin Ystävän todella notkeaksi tyypiksi ja kavensin välit reiluun metriin. Tehtiin pujottelua käynnissä, niin että ohjasin Ystävää sivulta, en itse pujotellut mukana. Tamma oli tässä todella näppärä, niinpä päätin kokeilla myös peruuttaen. Alkuun yhteistyöstä ei tullut mitään, sillä mun omat avut oli niin hakusessa, ettei Ystävä ymmärtänyt mihin ihmeeseen sen piti milloinkin peppuaan tunkea. Parin aika kaoottisen suorituksen jälkeen jotain naksahti paikoilleen ja lakkasin hosumasta ympäriinsä. Pysyin yhdessä kohdassa Ystävään nähden, olin selkeä avuissani ja kehuin heti oikeaa käytöstä saatuani. Ja me peruutettiin ne kaikki viisi tötteröä lähes pysähtymättä, saumattomassa yhteistyössä ja hyvällä energialla. Jee, hyvä Ystävä! Tähän ei voinut kuin lopettaa tyytyväisenä ja viedä tamma takaisin tarhaan nauttimaan iltapäivän viimeisistä auringonsäteistä.