Arabikuvia (taas)

 Toukokuun alussa toteutin jo jonkin aikaa itäneen haaveeni hevosten "studiokuvauksista" tallissa. Siitä kirjoittelen ihan oman postauksensa paremmalla ajalla, kuvineen tietenkin.

Studiokuvien lisäksi kuvasin samana päivänä samoja heposia myös laitumella juoksemassa. Tarkoitus oli saada näyttelytyylistä ravikuvaa, mutta kumpaakaan pojista ei oikein innostanut ravailu, laukkailu enemmänkin. Sehän ei minua haitannut, upeita kuvia sain molemmista askellajeista.

Malleina arabipojat Antero ja Samppa. Kiitokset tallinpitäjä-Hannalle, kun avasi ovensa meille, sekä assari-Miialle kuskaamisesta ja kaikesta avusta itse kuvauksissa. :)

Arctic ox "Antero"

Sharm el Sheikh ox "Samppa"

Ystäväjuttuja

Syksyllä, kun olin vuokraillut Ystävää jo vähän aikaa, ja keksin kyseisen kutsumanimen blogia varten, "Ystävä" oli silloin vain nimi. Toive, haave tai enne tulevasta. Nyt minusta tuntuu, että se on totta. Olen tässä vajaassa vuodessa tamman kanssa puuhasteltuani saavuttanut enemmän, kuin osasin odottaa. Me todella olemme ystäviä ja tervehdimme toisiamme iloisesti ääneen aina tavatessamme. Suhteemme syvyys vahvistaa tunnettani siitä, että Ystävä on minulle jonkinasteinen sielunkumppani, juuri se oikea hevonen minulle. Olen kiintynyt moneen hevoseen, muodostanut luottamus- ja kunnioitussuhteen välillemme, mutta mitään tällaista en ole vielä saavuttanut yhdenkään toisen hevosen kanssa. Se on sanoinkuvailemattoman hieno tunne.

Luulen, että suurin vaikuttava tekijä tässä asiassa olen minä itse - myös suhteeni omiin kissoihini on parempi kuin koskaan. Olen muuttunut paljon ihmisenä, varsinkin mitä tulee eläinten käsittelyyn. Ja olen edelleen muuttumassa, kehittymässä koko ajan parempaan suuntaan - ainakin omasta mielestäni. Mietin yhä useammin mitä eläin ajattelee, mitä se tuntee tässä hetkessä. Mietin mitkä toimenpiteet ovat tarpeellisia tehdä, jos eläin ei siitä pidä eikä sitä halua.

Tämmöinen toimenpide Ystävälle on muunmuassa peseminen. Nöyränä arabina se kyllä seisoo vesarissa pestävänä, mutta tammamaiseen tyyliin ilmaisee mielipiteensä hyvin selkeästi. Takajalka on Ystävän suorin kanava antaa palautetta saamastaan käsittelystä. Syksyllä vielä pelkäsin, ja väistin aina kun tamma veti koipensa mahan alle ja suhaisi sillä ilmaa. Itsesuojeluvaistoni muisti Klaaran arvaamattoman käytöksen ja ne pari kertaa, kun se kavio oli oikeasti minuun osunut. Ajan myötä olen oppinut Ystävän tavat, ja sen jalalla huitaisu on kuin närkästynyt huomautus minulle: "En pidä tuosta, lopeta!" Sen tarkoitus ei ole osua, vaikka kovasti ärsyttääkin. Viime viikon pesussa kavio kuitenkin kalahti vahingossa mahan alta viistäneeseen hikiviilaan. Salamana se palautui lattiaa vasten ja nolostuneisuus paistoi tamman olemuksesta.

Arabina Ystävä on myös hyvin ilmeikäs tyyppi ja eilen pisti ihan naurattamaan sen dramaattinen ulosanti pesun aikana. Saamani mulkaisut olivat hyvin suoraviivaisia ja lähes inhimillisiä. Ei jäänyt epäselväksi niiden sanoma.

Olimme pesulla siksi, että valkoinen tamma oli makoillut yöllä karsinassa omissa pissalammikoissaan, mahaa ja molempia kylkiä myöten. Hyvähän tämmöiset on pois suihkutella. Mutta tarvitseeko hevonen pestä joka kerta, kun karvapeitteessä on vähän pinttynyttä likaa, jos hevonen ei sitä halua? (Hoitotoimenpiteistä suoriutuminen ja niiden sietäminen kuuluu ihan peruskoulutukseen, nyt puhun enemmän hevosen "miellyttämisestä".) Ystävän kohdalla varsinkin sitä likaa tulee vielä saman päivän aikana varmasti lisää, joten kyseessä on loputon kierre. Tuskin hevosta juuri vahingoittaa, jos se välillä on vähän pellossa eläneen näköinen.

Tuntuu, että Ystävä on vähän boheemi tyyppi, mieluummin on sottainen itsensä kuin seisoo puunattavana. Tästä on kenties löydettävissä kultainen keskitie. Hevonen puhdistetaan, mutta nopeasti ja mahdollisimman miellyttävällä tavalla. Mahanalusta on Ystävälle arka paikka ja pyrin sen aina harjaamaan pienissä erissä, pari sutaisua kerrallaan, sillä muuten saan sitä edellä mainittua kaviohuomautusta, jos jään liikaa hinkuttelemaan. Mieluummin käytän yhteistä aikaamme asioihin, joista molemmat nautimme.

~ ~ ~

Noin muuten tämä loppukevät Ystävän kanssa on mennyt edelleen maastakäsitellessä. Vähän erilaisempi kerta oli kun siskoni Gabi tuli mukaan tallille ja pääsi valvonnassani kokeilemaan lännenratsastusta Ystävällä. Oli hassua nähdä tamma toisen ihmisen kanssa, tajusin taas mitä olen sen kanssa saavuttanut. En muista, testasiko Ystävä minua alussa ihan noin paljon, mutta Gabin perässä se ei alkuun suostunut edes kävelemään talliin. Vasta kun minä menin Ystävän vierelle, se koki että nyt täytynee oikeasti liikkua enempi kuin kaksi askelta kerrallaan.

Ratsastaessa Gabi sai olla tarkka, että tamma pysyy suorana ja menee sinne minne hän haluaa. Ravi kokeiltiin varmuuden vuoksi ensin liinassa ja vasta sen jälkeen itsenäisesti. Uralla ravatessa Ystävä teki itselleen tyypillisiä kiihdytyksiä, jotka Gabi sai kyllä hyvin haltuun.

Siskoni ei tosiaan ole heppatyttö taikka tuntiratsastaja koskaan ollutkaan. Jokunen vuosi takaperin kävi välillä mun mukana maastossa, kun silloisella vuokraheppani omistajalla oli toinen hevonen, pomminvarma lämppärimummo. Eli maastossa ja kerran pari kentälläkin käytyään Gabi on oppinut mun opastuksella ratsastamaan kaikkia askellajeja, ohjaamaan, pysäyttämään, peruuttamaan jne.

Rakensin kentälle pienen horsemanship-tyylisen radan, johon kuului pujottelu, voltti kartion ympäri, pysähdys kartioiden välissä (tarvittaessa peruutus) sekä ravipätkä. Pujottelua kokeiltiin myös ohjat nupissa pelkällä pohkeella ja istunnalla, mikä näytti ainakin mun silmään Gabille hankalammalta. Kaulaohjaa käyttäen tuli parhaat pujottelut.

Tunnin lopuksi Gabi talutteli loppukäynnit maastakäsin ja Ystäväkin alkoi näyttää tyytyväisemmältä. Oli tosi kuuma päivä, niinpä pidettiin treeni kevyenä. Päivän päätteeksi taidettiin kaikki kolme olla aika hyväntuulisia, minä ehkä eniten kun näin että Gabilla oli mukavaa ja yhteistyö Ystävän kanssa sujui hienosti.

~ ~ ~

Tietenkään emme ole unohtaneet erikoisempaa harrastuslajiamme hevosjalkapalloa. Kenttä on ollut kovasti varattu aina kun olen tallille tullut, joten palloilu on ollut enemmän sellaista "käydään nyt tallin takana katsomassa sitä palloa ja vähän koskemassa siihen ettei kokonaan unohdu". Pallosta siis sovittiin, että sen kanssa ei mennä kentälle, jos siellä on muita hevosia. Hevosesta riippuen voipi mennä pasmat sekaisin moisesta sinisenhohtoisesta ufosta pyörimässä selän takana kesken ravivoltin.

Viime viikolla kenttä oli harvinaista kyllä tyhjänä, niinpä nappasimme pallon mukaan ja suuntasimme sinne kuljetusharjoituksiin. Ystävä oli yllättävän vauhdikkaalla tuulella. Se harppoi reippaasti pallon perässä, minne ikinä sitä pyörittelin. Välillä lopetin pallon liikuttamisen ja annoin Ystävän potkaista sitä. Parhaansa mukaan tamma yritti sitä aina väistää. Jos sen onnistui kiertää pallon ohi, korjasin tilanteen ja kokeiltiin uudestaan kävellä palloa päin. Ja jos Ystävä osui palloon - ei ollut väliä liikahtiko pallo vai ei - pysähdyttiin palkaksi rapsuttelemaan ja kehuttiin hurjasti. Minusta tuntui, että Ystävä alkoi jollain tasolla hoksaamaan, mitä siltä halusin, mutta sillä on sen verran tiukassa koulutus asioiden väistämisestä, että sitä on hankala kumota vain tämän yhden pallon kohdalla. Saapi nähdä, tuleeko tästä tammasta koskaan "futaria".

Lopuksi tehtiin vielä siedätysharjoituksia "maahan sidottuna". Jätin Ystävän seisomaan kentälle naruriimussa kiinni oleva köysi maassa ja lähdin kanniskelemaan sekä pomputtelemaan palloa sen ympärillä. Kantaen aloitin kaukaa ja koko ajan pienensin ympyrää. Lopulta pallo melkein osui jo Ystävään, niin lähelle se uskalsi meidät päästää. Tämä ei ole aikaisemmin onnistunut. Joitakin kertoja jouduin palauttamaan tamman takaisin aloilleen, sillä varsinkin kun lähdin pomputtelemalla etenemään hevosen sivulta taakse, Ystävä paineistui liikaa ja päätti itse tehdä asialle jotain. Tässä ei nyt päästy tekemään samanlaista edistystä kuin palloa kantaen, sen verran kauan oltiin jo palloiltu (noin 20 min), että hevoselle rupesi riittämään. Lopetin, kun Ystävä malttoi seistä hetken aloillaan minun pomputellessa palloa suoraan sen sivulla. Saaliseläimenä hevonen haluaa pitää mahdollisen vaaran edessään, jotta se näkee koko ajan mitä tapahtuu. Tästä syystä se pallon taakse vieminen on ollut hankalimpia juttuja, sillä selvästi luottamus palloon (ja ehkä minuun?) on vielä kehkeytymässä. Toivottavasti se vielä joku päivä muodostuu.

~ ~ ~

Vajaa viikko sitten hevoset pääsivät laitumelle. Ystävä ei ois voinut olla tyytyväisemmän näköinen, kun vein sen lauantaina omalle yksityispläntilleen vielä harjoittelemaan vihreään siirtymistä. Huomenna nähdään miten laidunelo on sujunut laumassa.

Huomenna meillä on Ystävän omistajan kanssa yhteinen tallisiivouspäivä. Puunailun ja putsailun ohessa tutustutaan todennäköisesti yhdessä palloiluun. Tähän asti kun oon sitä ihan omin päin puuhastellut, niin hyvä tsekata välillä yhdessä, etten opeta mitään sopimatonta. Sitten tuleekin parin viikon tauko Ystävästä, kun lähden toisiin heppahommiin kauas kotoa. Siitä seikkailusta lienee tulla ihan omat tarinansa sitten. ;)

Näädät studiossa

Valokuvauksessa yksi minua eniten kiehtovista aiheista on ihmisen ja eläimen välinen suhde. Itseasiassa se aihe minua kiehtoo noin muutenkin: ihan omassa tavallisessa arjessa tulee usein näitä juttuja mietittyä, lueskeltua ja keskusteltua. Eläinrakkaalle ihmiselle tuskin on sen arvokkaampaa valokuvaa olemassa, kuin kuva itsestä oman rakkaan lemmikkinsä kanssa, onnellisina yhdessä. Ja mistä kuvaajana näissä kuvissa erityisesti pidän on se, että sitä tilannetta ei voi esittää. Ihminen voi poseerata ja hymyillä väkisin vaikka kuinka suututtaisi, mutta eläin ei. Jos eläin ei viihdy ihmisen lähellä, se näkyy kuvassa. Ja jos taas viihtyy, sekin näkyy. Ottamani kuvat ovat aitoja hetkiä eläimen ja ihmisen välillä. Ne ovat kauniimpia mahdollisia muistoja. Kuvaustilanteessa pyrin siihen, etten ohjaa myöskään ihmistä liikaa. Joitain ehdotuksia saatan antaa asennosta, ilmeestä, katseen suunnasta ynnä muusta, mutta lopullisen kuvan tekee ihminen itse, vuorovaikutuksessa eläimensä kanssa. Useimmiten ne parhaat kuvat ovat täysin ohjaamattomia tilannekuvia.

Paljon olen kuvannut varsinkin viimeisen vuoden aikana hevosia ja koiria, ihmisineen ja ilman. Minun on jo pitkään, yli vuoden, tehnyt mieli kokeilla kuvata jotain uutta, erilaista ja haastavaa, ja nyt vihdoin sain aikaiseksi toteuttaa suunnitelmani. Tämä oli oikein ekojen kertojen kuvaus: ekaa kertaa kuvasin frettejä, ekaa kertaa kuvasin koulun studiossa omatoimisesti ja ekaa kertaa kuvasin miespuolista henkilöä.

Malleikseni pyysin kaverini Rikun sekä hänen frettinsä Tikun ja Pörrön. Huvittaa vieläkin oma ilmeeni, kun kolmikko oli juuri saapunut studioon, fretit kuljetuslaatikossa, ja käänsin hetkeksi selkäni säätääkseni kamerajalustaa kuntoon. Kun käännyin takaisin, näin yhden näätäeläimen vilistävän lattiaa pitkin verhojen taa piiloon ja vastakkaisella puolella studiota toinen paineli omaan suuntaansa. "Aijaa, sä päästitkin ne jo irti!" Taisin naurahtaa hieman hermostuneesti, kun en yhtään tiennyt mitä ne pikkuvesselit terävine hampaineen keksisivät vieraassa paikassa - jossa ne olivat mun vastuulla. Pelkoni osoittautui turhaksi, sillä pojat oli hirmu kilttejä, uteliaita vain.

Kuvatessa malleista kärsivällisin oli Riku. Frettipojat kävivät kameran edessä lyhyissä vuoroissa ja ehtivät niinä minuutteina esittää jos jonkinlaisia poseerauksia. Suurin osa ajasta käytettiin Rikun ja frettien yhteiskuviin. Lopuksi säädettiin studiovalaistus pikkasen alemmas, tuotiin jakkara fondin eteen ja kuvattiin pelkästään näätiä. Tässä kohtaa korostui se, että kyseessä on oikeasti vikkeläliikkeinen eläin. Hevoset ja koirat on nopeita, mutta ei mitään näihin verrattuna. Ehkä siinä korostui sekin, että mun kokemus freteistä lemmikkieläiminä on lähempänä nollaa, niin ei ollut samanlaista osaamista ennakoida niiden liikkeitä kuin edellä mainittujen isompien eläinten kanssa. Vikkelyyden huomioiden kuvasin fretit käsivaralta, jotta pysyin mukana liikkeessä eikä rajaus humahtanut liian väljäksi. Potrettikuvat otin jalustalta.

Jälkeenpäin ajateltuna valaisisin ainakin taustan toisin. Nyt siinä on tuollainen spottimainen valo, vaikka tasaisempi voisi sopia paremmin. Samoiten rakentaisin kuvaustilanteen kauemmas taustapahvista, jotta jäisi enemmän tilaa säädellä valoja mielensä mukaan. Ja niitä valoja olisin voinut säätää vähän kovemmalle teholle. Kameran näytöltä kuvat näyttivät hyviltä, mutta koneella paljastuivatkin hyyyvin tummiksi, mikä tarkoitti suurempaa vaivannäköä kuvankäsittelyssä. Ensikertalaisena myöskin sähläsin aika paljon. En osannut päättää miten valaisen ja mistä ja millä. Muuttelin valaistusta vähän väliä - ainakin noissa Rikun kuvissa näkee aika selkeästi, että kauluspaitaan vaihdettaessa hain kasvoihin vähän dramaattisempaa valoa, mutta siinä kyllä onnistuinkin omasta mielestäni ihan jees.

No, loppu hyvin kaikki hyvin. Näistä kaikista omista nooteista voin vain oppia ja kehittyä, ja niistä huolimatta olen tosi tyytyväinen ensimmäisiin omatoimisiin studiokuviini. Näissä monessa toteutuu just se, mistä alussa puhuin, ja jotenkin tulee esille myös kuvattavien luonne, sellainen luontainen humoristinen huolettomuus. Kiitän ja kumarran jälleen kerran mahtaville malleille. Ilman teitä minä en pystyisi tätä tekemään. :)

Hevosia ja tallikoiria

Kevät. Se tuntuu joka vuosi olevan erilainen, mutta kuitenkin samanlainen. Puuhat ja kiireet vaihtelevat, mutta kiire on aina ja sitä puuhaa enemmän kuin jaksaisi hoitaa. Tänä keväänä olen ollut kiireinen opiskelija sekä valokuvaaja - useimmiten molempia yhtä aikaa. Koulun kurssien puitteissa on kuvattu kaikkea uutta ja jännää, siitä koostan myöhemmin oman juttunsa kuvineen. Omalla ajalla olen tässä parin viikon sisään kuvannut yhteensä neljää eri "projektia".

Esitelläänpä tässä postauksessa sitä dokumentaarisempaa, ehkä heppatytöille kaikista tutuinta kuvausta: hevosten tarhamöllötystä ja pihassa pyörivien koirien touhuja. Kuvissa päätähtinä Paulan arabiruuna Topi sekä koirat, Muska ja Pufa. Osassa kuvista mukana myös Topin tarhakaveri Poju-suokki.

Tarhamöllötystä en ole kuvannut pitkään aikaan - siksi kun se on aika tylsää. Yleensä hevonen joko tulee liian lähelle linssiä tai sitten mököttää omissa oloissaan sen näköisenä ettei paljoo kinosta. Nämä kaverit tuntuivat tavallista helpommilta kuvattavilta, sillä liikkuivat paljon ja välillä myös kameraa kohti. Tähän liikehdintään vaikutti toki se, että ruoka-aika oli käsillä. Ja kun Paula lopulta astui tallin ovesta ulos heinäkassit käsissään, pojat venkoilivat kahta levottomammin. Tässä niitä näpsyjä.

1

2

3

4

5

6

7

8

9

Koirista sen verran, että Muska on tämä suloinen ruskea pötkylä. Sen kuvat on aika rauhallisia, kun kyseessä on rauhallinen, mietiskelevä koira. Pufa taas oli koko ajan menossa joka paikkaan ja muutenkin sporttisemman mallinen, niinpä sen kuvissa on ihan eri fiilis. Tämän noteerasin kuvatessa, mutta jotenkin vasta näitä kuvia valitessa sen huomasi, ettei Muskasta ollut juuri yhtään kuvaa liikkeessä eikä Pufasta paikallaan.

10

11

12

13

14

15

16

17

18

19

20

Loppuun vielä pari kuvaa tallipäivässä mukana olleista Paulan kaverin muksuista Topia hoitamassa.

21

22

 Kertokaa taas omia lemppareitanne, parannusehdotuksia jne! :)