23. helmikuuta 2016

Talvisia Topijuttuja



Viime aikoina olen puuhastellut Topin kanssa melkolailla tiettyä kaavaa käyttäen. Oikeastaan aina ollaan joku hetki vapaana kentällä, tehdään luoksetuloja tai vaikka irtojuoksutusta, ja aina naksutellaan jotakin. Ei siis koskaan yhtä asiaa tuntitolkulla, vaan vähän aikaa sitä ja toinen hetki tätä.

Arjen helpottamiseksi olen panostanut ihan hoitotoimenpiteiden naksutteluun ja myös siihen, että ne tehdään aina kun hevonen on rauhallisessa mielentilassa. Siitä ei ole mitään apua, että ajatellaan "Kyllä sen nyt pitää malttaa seistä, koska minä haluan harjata sen juuri nyt." jos hevonen käy kierroksilla eikä osaa edes ajatella paikalleen asettumista. Niinpä syöttelen porkkananpaloja, kun kaviot nousevat nätisti ja myös pysyvät kädessäni riuhtomatta, tai kun narun päässä kävelee rento hevonen taluttajaansa kuunnellen.

Eilen käytiin harjoittelemassa juurikin kävelemistä lähitiellä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lähdin Topin kanssa yksin "maastoon" ja alkuun meitä molempia jännitti aika lailla. Päätin suhtautua jännitykseen hyväksyvästi. Pysähdyin joka kerta kun tunsin pelkoa muistuttavan tunteen nousevan. Topikin tuntui pysähtelevän mielellään eikä yhtään hötkyillyt, että pitäisi heti jatkaa matkaa. Kun tunsin rentoutuvani, lähdin taas liikkeelle. Jännitys/pelko saattoi olla minun omaani, Topin omaa tai meidän molempien. Todennäköisesti molempien. Tällä rauhallisella etenemisellä pääsimme muutaman pysähdyksen jälkeen hyvään vauhtiin ja kävelimme tien päähän pitkän matkan pysähtymättä. 

Takaisin päin kokeilin taluttaa hevosen oikealta puolelta ja huomasin tunnelman olevan rennompi tuolloin. Toki kävelysuuntakin saattoi vaikuttaa asiaan, mutta testasin vaihdella puolta vielä myöhemmin tallipihassa taluttaessa ja sama toistui. Topi jännittyi enemmän ja nopeammin, kun olin sen vasemmalla puolella. Tähän liittyen oli tutkimustakin (johon en valitettavasti löytänyt linkkiä), että itseasiassa hevoselle tulisi esitellä kaikki pelottavat / uudet asiat oikealta puolelta, sillä oikea silmä on yhteydessä aivojen vasempaan puoliskoon, joka ei ohjaile niin voimakkaasti näitä pelkoihin liittyviä reaktioita. Taas yksi hyvä syy lopettaa pelkästään vasemmalta puolelta hevosen käsitteleminen, jos sitä vielä jossakin harrastetaan.



Topi halusi nuuhkutella tien reunoja mennessään ja olisi ilmeisesti tuota pyöröpaaliakin nuolaissut ihan tutkimusmielessä, mutta ei sitten ylettänyt sitä tekemään. 


Kotipihaan palatessa Topi sai sellaisen ikäänkuin orimaisen uhittelusätkyn, mitä se on esitellyt viime aikoina enemmänkin. Hiekka sen takajalan alla petti hieman, jolloin Topi säntäsi laukkaan ja ilmeisesti harmistui kun pitelinkin narusta kiinni, niinpä se osoitti minulle mieltään hypähtämällä pystyyn niskojaan nakellen. Onneksi Topi on pohjimmiltaan nöyrä poika, ja rauhoittui tästäkin nopeasti, kun en lähtenyt mukaan orileikkiin, vaan jatkoin rauhallista kävelemistä.

Kentällä päätin nostaa rauhallisen mielentilan säilyttämisen tärkeimmäksi tavoitteeksi, niinpä irtojuoksutuksessa mentiin vain käynti ja ravi, tehtiin niitä luoksetuloja ihan käynnissä vain ja maisteltiin lunta. Tavoite tuli saavutettua.

Luoksetuloja testasin myös lauantaina ja silloin olikin vauhdikkaampi meininki. Topi tuli välillä täydestä laukasta pysähdykseen eteeni, ja samoiten pallon noutoa harjoiteltaessa muutaman kerran se ravasi pallolle ja takaisin luokseni pallo suussa! Tosin, tästä vireystilan korkeudesta johtuen Topin paikalla oli hetkittäin Hurja Arabiori, joka pukitteli ja kauhoi etujaloillaan ilmaa. Saa toki pallon kanssa kivaa olla, mutta riittävän turvallisuuden rajoissa. Yritetään jatkossa pitää meininki kiihtymättömänä.

Hauskaa mulla ennen kaikkea on tämän ruunanrupsukan kanssa ollut ja sitä toivon lisää. Tässä jo vähän kevättä mietittiin, jospa vaikka joku päivä hyvällä kelillä ja hyvällä mielentilalla kiipeäisin tuon veijarin selkään. Se onkin sitten ihan oma jännitysnäytelmänsä se!




Lumen maiskuttelu on mukavaa puuhaa.


16. helmikuuta 2016

Pelkoa uhmaten

Hevoshulluus. Se on ihan yleisesti käytetty sana. Tykkää tehdä hevosten kanssa ja tekeekin, hulluuteen asti. Mikä ihme siihen oikein ajaa? Onkohan tähän kysymykseen olemassakaan yksiselitteistä vastausta...

Tällaisia mietin päätteeksi päivän, jona olen istunut metsätietä pitkin viilettävän hevosen selässä ja miettinyt: "En ole koskaan mennyt tämän kanssa näin kovaa ja vieläpä kotiinpäin. Sinänsä vauhti ei haittaa, koska tiedän ettei Titta minua pukita alas. Ainoastaan kaksi asiaa haittaa: 1. Jos laukkaamme liian lähellä edellä kulkevaa hevosta ja se potkaiseekin meistä jompaa kumpaa esimerkiksi päähän. 2. Jos en saa tätä vauhtia pysähtymään."

Noina hetkinä rakkaan vuokrahevoseni selässä minä pelkäsin. Pelkäsin niin, että oli vaikea päästä selkään takaisin, laskeuduttuani korjaamaan paikaltaan liukunutta satulahuopaa takaisin satulan alle, sillä lihakset olivat aivan velttoina. Ja tarkoitus oli laukata vielä lisää.

Minä olin lähtenyt toisen ratsukon kanssa yhdessä maastoon, koska halusin tehdä niin. Tykkään ratsastaa, tykkään maastoilla, erityisesti muiden seurassa ja tykkään laukata metsäteillä mäkiä ylös. Minä halusin tätä. Hevonenkin tuntui haluavan, se lähti lähes pyytämättä vauhtiin ja pärisi tyytyväisen kuuloisena laukkojen jälkeen.

En kuitenkaan nauttinut olostani täysin. En pystynyt nauramaan tai edes hymyilemään minulle todella tärkeän ystäväni selässä, kun vietimme yhdessä aikaa ihanissa maisemissa ja mukavassa seurassa. En pystynyt sulkemaan pois ajatuksistani näitä minua kenties hengissä pitäneitä sanoja: mitä ja jos.

Ehkäpä niin ei kuulukaan tehdä, täysin. Unohtaa vastuu omasta ja muiden turvallisuudesta. Jotenkin se silti jäi vaivaamaan. Miksi lähdin vapaaehtoisesti tekemään jotakin, mikä minua pelottaa mielettömästi? Miksen voi saada molempia: Nauttia olostani lähes peloitta, vaikka huomioin turvallisuusseikat?


Kuva Titan selästä tänään, hieman ennen laukkaamiseen soveltuvia metsäteitä


Tällä maastoretkellä oli onnellinen loppu. Minä sain kuin sainkin Titan pysäytettyä pahimmasta laukkahepulistaan. Olen huomannut tilanteen vaatiessa pystyväni asioihin, kun päätän, että minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Tämän hevosen on pysähdyttävä. Silloin se myös pysähtyy.

Matkassani ollut tallikaveri kertoi kotiinpäin kävellessämme yhdestä ratsastuksen periaatteestaan: Koskaan ei jätetä laukkaamista/ravaamista siihen, että hevonen saa viedä aivan kuus-nolla. Aina täytyy saada edes pieni pätkä hallittua askellajia päälle.

Tuo periaate kuulostaa minusta erittäin järkevältä ja onneksi tämä ihminen oli tänään tuolla metsässä mukana. Minä en nimittäin olisi uskaltanut enää laukata sen mäen jälkeen. Sanoinkin hänelle, etten tiedä onnistuuko mikään rauhallinen laukka nyt, mutta lähdimme laukkaamaan silti.

Olin väärässä. Onneksi. Se oli huojentava ja hieno tunne, istua keinuvassa laukassa, ohjat tukevasti molemmissa käsissä ja tuntea kuinka hevonen alla liikkuu samaa askellajia kuin äsken, mutta hitaammin, hallitummin. Aivan rauhassa. Sen jälkeen tuntui hyvältä istuskella käynnin tahdissa loppumatka tallille.

Tämä postaus on nyt ihan vain minua itseäni varten. Että saan purettua tämän asian sisältäni ja katseltua sitä eri näkökulmista. Ehkä joku lukijakin löytää tästä jotakin samaistumispintaa, ehkä ei. Tämä oli vain niitä hetkiä, kun tunnet sisälläsi olevan jotakin kirjoitettavaa, otat näppiksen eteesi ja pian näytölle on ilmestynyt seinä tekstiä.

Pelko on itsessään laaja, kiehtova ja meitä kaikkia koskettava aihe. Oli se sitten hevosiin tai johonkin aivan muuhun liittyvä pelko. Mistä pelot johtuvat, mikä pelkoreaktion laukaisee, miten niitä voi kohdata, lieventää ja jopa voittaa.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa tuhat postausta. Olkoon tämä postaus nyt yksi pieni raotus minun sisimpääni asuttavaan yhteen pelkoon, sillä peloistakin pitää voida puhua, avoimesti. Meillä kaikilla on niitä eikä siinä ole mitään hävettävää. Niitä ei vain aina osaa itse tai muut ymmärtää.

2. helmikuuta 2016

Ystäväni suomenhevoset




Hyvät lukijat, saanko esitellä uudehkot ystäväni: suomenhevostammat Pulla (vas.) ja Kukka (oik.). Nämä kaksi lämminhenkistä karvaturpaa kuuluvat ihmisystävälleni Päiville, jonka kotipihatossa Ylöjärvellä olen tänä talvena ehtinyt piipahtaa jo useampaan otteeseen. Viimeisin visiittini reilu viikko sitten oli tähänastisista vauhdikkain: testasimme Kukan kanssa hiihtoratsastusta ja Pullalla peltohumputtelua ilman satulaa. Tällä kertaa kerkesin vihdoin kuvaamaankin ja tässä postauksessa sitten sitä satoa. 

Olen saattanut joskus kirjoittaakin, jopa näillä sanoilla, että en pidä suomenhevosista. Että se rotu ei ole minun mieleeni ja sen edustajat on yleensä tietynlaisia, ei riittävän herkkiä minulle. No, nyt olen ikäänkuin huomaamattani joutunut nämä sanat nielemään tutustuessani paremmin tähän tammaduoon. Kukka ja Pulla ovat mitä ihanimpia hevosia, ja kyllä, he ovat herkkiä! Jotenkin näiden kahden kanssa on hyvin huoleton olo aina puuhastellessa, vaikka Pullaa itseään saattaisi alkaa vähän jännittää. Sillä peltoratsastelukerrallakin Pulla tuumasi pariin otteeseen, että hän nyt juoksee kotiin pois täältä. Ei tietoakaan "perussuokkimaisesta" voimalla vastaan vänkäämisestä, kun ystävällisesti kerroin kääntävällä sekä hidastavalla ohjalla, että me jäämme nyt vielä hetkeksi tänne pellolle. Ja sittenhän me jäätiin, vielä hetkeksi. :) Tässä pari kuvaa minusta tammojen kyydissä:


Ja laukalla kotiin!

Kukka oli pellolla mukana irtoilemassa, toisinaan pelokkaan Pullan tukihenkilönä.


Kukka ja Pulla tosiaan asuvat kylmäpihatoissa laumoissa, ovat kengättömiä, kuolaimettomia ja heidän kanssaan toimitaan aina porkkananpalat vyölaukussa, positiivisesti vahvistaen. Hevosilla on aina mahdollisuus kertoa tai näyttää, jos jokin asia tuntuu epämiellyttävältä tai eivät jotakin halua tehdä, ja heidän toiveitaan myös kuunnellaan aina tilanteen mukaan. Tästä Päivin hevostelun filosofiasta tykkään kovasti ja se poistaa itseltäkin paineita. Yhtäkään hevosta ei ole pakko laittaa voimakeinoin tekemään jotakin, siksi että sille pitää näyttää kuka on pomo. Mitään ei tehdä väkisin. Hevosillakin on hauskempaa, kun ne saavat puuhata ihmisen kanssa, silloin kun ne sitä itse haluavat. 

Päivin ihana pihatto ei tosiaan ole ihan naapurissa minun sijaintiini nähden, joten kohtaamiseni suokittarien kanssa ovat hyvin epäsäännöllisiä ja satunnaisia. Toivon kuitenkin pääseväni mahdollisimman paljon heidän kanssaan puuhailemaan myös tulevaisuudessa. :) Sen verran hyvin tässä porukassa viihdyn! 


 1
 2
 3
4
 5
 6
 7
 8
 9
10
11
 12
 13
 14
15
16
17
 18
 19
 20
21
 22
 23
 24


Mikä kuva pysäytti ja miksi? :)