Allekirjoittanut

Hanna
29.06.1990

Perusinfoa

Olen päälle parikymppinen helsinkiläinen ja asustelen yhdessä kissojeni Niilon ja Ninnin kanssa. Postauksissa esiintyy myös silloin tällöin siskoni Gabi sekä hänen koiransa Ruffe & Leevi, joiden seikkailuista enemmän heidän omassa blogissaan. Tällä hetkellä opiskelen AV-viestintää Stadin ammattiopistossa, valokuvapainotteisella linjalla. Olen valmistunut aiemmin leipuri-kondiittoriksi, mutten sitä työtä pysty toistaiseksi tekemään täyspäiväisesti. Sisarusten juhliin ynnä muihin tapahtumiin leivon välillä milloin mitäkin luomuksia, ja valokuvausinnon myötä niistä on usein myös todistusaineistoa. Sen lisäksi että valokuvaan paljon myös koulun ulkopuolella, harrastan vapaa-ajallani joogaa, ratsastusta & hevostelua, mahdollisimman monessa muodossa. Minulla on myös muutama hoitokoira, joista osaa näen harvemmin ja paria ihan viikoittain. Ja koska tässä ei ole tarpeeksi eläimellistä puuhaa, naksutinkoulutan ja aktivoin omia kissojani harrastukseksi.

Kissojeni omille sivuille pääset tästä.
Hoitokoiriin liittyvät postaukset löydät täältä.

Lapsuuteni heppatyttönä & vuokrahevoskuviot

Ratsastusharrastukseni sai alkunsa isoäitini päähänpistosta ostaa minulle oma poni. Molemmat isoäitini olivat aikanaan hevosihmisiä henkeen ja vereen. Äitini varttui pienellä maatilalla oman issikkansa kanssa ja tämän kaavan mukaan oli luonnollista, että minäkin oman ponin saan. Sweet Dolly eli Dolli oli tummaruunikko shettistamma, mummoni maatilalle saapuessaan 4-vuotias, eli vuotta vanhempi kuin minä tuolloin. Toisen seuraneitishetukan seurassa Dollilla oli hyvät oltavat mummoni ja enoni hoidossa, jossa kävin enempi kesäisin ponia moikkaamassa.

minä ja isäni Dollin kyydissä vuonna... -94 tai -95? (c) äiti

7-vuotiaana aloitin ratsastustunnit Peik Andersinin ratsastuskoulussa ja vain vuoden ratsastettuani tyssäsi harrastus seinään. Maastotunnin päätteeksi koko pitkä letka hevosia ajautui erilleen ja pillastui. Lopputuloksena löysin itseni kivikasasta lievän aivotärähdyksen ja hevospelon saaneena. Seuraavalle maastotunnille - taluttajien kanssa tällä kertaa - menin vielä, mutta en enää sen jälkeen. Kesti viisi vuotta karistaa pelko ja lopulta uskaltauduin takaisin tallille, muutenkin kuin tutun ja turvallisen Dollin luo. Sinä keväänä päätin, että nyt alan kunnolla ratsastaa omaa poniani ja vietän koko kesän sen kanssa. Sitten tuli puhelu, että tamman jalat olivat menneet niin huonoon jamaan, että se piti lopettaa. Mummoni ei olisi enää hevosista jaksanut huolehtia, joten uutta ponia ei tullut. Silloin en toista olisi halunnutkaan.

Teininä aloitin siis puhtaalta pöydältä Nuuksiossa ja palasin alkeiskurssille. Ratsastin puolisen vuotta, kunnes hevospelko muuttui laukkapeloksi ja jätin tunnit taas. Tallilla kuitenkin pysyin, rauhallisen puoliveriruuna Ericin hoitajana vielä toisen puoli vuotta, ennen kuin muutin äitini mukana hänen uuden miehensä luo Sipooseen ja vanha tuttu Nuuksio jäi taakse. Sen kesän ratsastusleirillä Hovin Ratsutilalla pääsin eroon viimeisistäkin laukkapelon rippeistä ja syksyllä aloitin tunnit Knaperbackassa. Köpöttelin taas parisen vuotta ja uuden hoitohevosenkin löysin. Työharjoittelun kautta päädyin Nevakseen, yksityistallille, liikuttelemaan muutamaa hevosta ja ponia, joilla mun piti jatkaa yksityistunneilla, mutta se homma jostain syystä kariutui ja niin päädyin puskastelijaksi jokuseksi vuodeksi. Näiden terapiaheppojen kanssa puuhastellessa taas törmäsin Nuuksiosta tuttuun ratsastuksenopettajaan, joka pyöritti pientä myyntitallia samoilla nurkilla. Hän kasvatti myös suokkeja, niinpä pääsin ratsastamaan niin kotimaisia ravureita kuin ulkomailta tuotuja nuoria este- ja koulutoivoja. Yhtenä kesänä pääsin tallille hommiinkin, hoidin viikonlopputallia omistajan ollessa poissa ja auttelin suokkivarsojen kanssa jne.

myyntitallilla majaillut suosikkini pv-t. Spare ja minä kesällä 2006 (c) Gabi P.

Amisaikoina, siinä 16-17 korvilla, kyllästyin. Myyntitalli muutti liian kauas, jotta enää siellä kävisin eikä terapiaponeille tarvittu enää ratsastajaa. Jäin tyhjin käsin, koitin kyllä etsiä uutta hoitsua ja löysinkin sellaisen, mutta jotenkin hommasta oli mennyt maku ja lopetin ratsastuksen. Taisin taukoilla parikin vuotta, kun taas 19 -vuotiaana palasin Knaperbackaan tunneille. Löysin siihen kylkeen hoitohevosen Nevaksesta, jonka jouduin jättämään puolen vuoden jälkeen muuttaessani omaan kämppään Helsinkiin, josta olisi ollut täysin mahdotonta käydä sillä tallilla ilman omaa autoa. Näihin aikoihin aloin kaivata ratsastusta useammin kuin kerta viikkoon, ja niin löysin ensimmäisen vuokrahevoseni. Pv-tamma Finesseä ratsastelin alkuun itsenäisesti, enemmän enkkutyylillä. Hovin Ratsutilan leirit (joilla kävin lähes joka kesä) olivat saaneet minut innostumaan lännenratsastuksesta, ja koska Fredbackassa pidettiin western-tunteja, jatkoin syksyllä siellä. Tunneilla menin muilla hevosilla, vuokrailin Fineä siinä sivussa ja tässä kohtaa aloin silläkin mennä pääosin länkkää.

Finesse II syksyllä 2011 (c) minä

Finessen lisäksi pääsin samalla tallilla liikuttelemaan laiskanpulskeaa eestinruuna Mustaa, joka jäi kun Fine muutti kesällä uudelle tallille. Seurasin perässä, mutta en pitkään. Finen toisena vuokraajana minulla oli vain yksi päivä viikossa, mutta halusin enemmän. Etsin siis toisen vuokrahevosen, aikomus oli pitää molemmat, mutta lopulta totesin kaiken paljon helpommaksi, jos toisesta luovun. Niinpä Finesse vaihtui arabiruuna Napsuun, joka oli entisen este-/kenttäuransa jälkeen koulutettu reiningiin. Nabon omistaja piti minulle tunteja hevosellaan ja sen puolen vuoden aikana opin ihan mielettömän paljon westernistä. Lopulta meillä meni sukset ristiin siinä kohtaa, että kuinka paljon halusin Napsulla ratsastaa - mahdollisimman paljon - ja kuinka paljon omistaja sille tarvitsi vuokraajaa - ei enää yhtään.

minä ja Napoleon kesällä 2011 (c) Kimmo K.

Niinpä aloitin taas etsinnät, ja kappas. Minuun otti yhteyttä erään arabitamman omistaja, jonka hummaa olin jo ennen Napsua käynyt kokeilemassa ja todennut tamman epäsopivaksi ratsuksi itselleni. Nainen kuitenkin vakuutteli, että tamma on muuttunut viime kerrasta ja mitäpä minä kokeilemalla menettäisin. Menin, kokeilin, ja ihastuin. Kevättalvella 2012  Merula ox:sta eli Miinasta tuli minun vuokrahevoseni uudella kotitallillaan Sipoossa, jossa aloiteltiin yhteistä taivalta länkkärin parissa. Miinan myötä perustin tämän bloginkin, kertomaan meidän yhteisestä matkasta. Sen matkan varrelle mahtui pari muuttoa, valmennuksia, länkkäkisat, matkakisat (joissa kaikissa olin avustamassa omistajaa, en itse kisaaamassa), pieniä äksidenttejä, maastoilua, klassiseen kouluun tutustumista... Paljon ikimuistoisia hetkiä. Riemua kesti maaliskuun alusta lokakuun loppuun, jolloin jouduin tekemään raskaan päätöksen myydä auton pois. Miinan nykyiselle tallille ei julkiset kulje, joten meidän yhteinen matka päättyi siihen. Näen edelleen Miinaa silloin tällöin, kun lähden Päivin kisahoitajaksi, muuttoavuksi tai mihin ikinä apua tai seuraa tarvitseekaan.

Miinan oma sivu löytyy täältä.

minä ja Miina lokakuussa 2012 (c) Ann-Marie H.

Miinan jälkeen jäin vähäksi aikaa miettimään, mitä ratsastukselta haluan. Laitoin automaattisesti ht.nettiin hakemuksen, puolittain unohdinkin sen ja harkitsin vakavasti tunneille palaamista. Ilmoitukseni oli huomannut jälleen sellainen ihminen, jonka hevosta olin jo kerran kokeillut enkä tykännyt (tällä kertaa siis ennen Miinan vuokraamista). Muistelin tamman olleen aika itsepäinen, ei siis mun makuun, mutta muutenhan siinä ei mitään vikaa ollut. Arvelin pärjääväni sille nyt kun osasin varautua jäkittelyyn ja niinhän pärjäsinkin. Suokin, arabin ja welshin risteytyksestä Inkan Päivänsäteestä tuli vuokrahevoseni marraskuussa 2012. Opetin Päikälle itsenäisesti westerniä, jonka lisäksi maastoilin, maastakäsittelin, väänsin koulua, hyppäsin, harjoittelin varusteetta ratsastamista... Vaikka tamma koetti aina päästä helpommalla, se totteli aina kun sille näytti että tämän helpommalla en sinua nyt päästä. Meidän yhteistyössä oli aluksi hakemista, mutta kevättalvella jo laukkasin sillä ilman satulaa, ohjat kaulalla. Keväällä 2013 talli jossa Päikkä asui, joutui lopettamaan toimintansa. Päpän omistajalla oli sen lisäksi toinen hevonen, jolle etsi tallipaikan läheltä, mutta Päikän joutui antamaan yhdelle sen kolmesta eri omistajasta Siuntioon. Niinpä huhtikuun jälkeen en nähnyt enää sitäkään ihanaa tammaa.

Päikästä lisää omalla sivullaan täällä.

minä ja Päikkä marraskuussa 2012 (c) Gabi P.

Päikästä luopumisesta tiesin suht hyvissä ajoin, niinpä ehdin jo ennen sen lähtöä etsiä tilalle uuden vuokrattavan. Tällä kertaa ht.netistä tarttui koukkuun jotain ihan muuta: 3-vuotias ratsuponitamma Raitamäen Lean eli Klaara. Sen omistaja tarjosi esteratsuksi koulutettavaa poniaan minulle vapaaseen harrasteluun karsinanputsausta ym. vastaan hoitopäivinä. Kun kyseessä oli näin nuori eläin, jota saattaisin onnistua viemään eteenpäinkin, ei omistaja veloittanut minulta tästä mitään. Klaaran kanssa elämä oli aikamoista vuoristorataa: se potkaisi minua kahdesti, kerran juoksi päältä ja lukuisat muut kerrat kieltäytyi yhteistyöstä täysin. Se myös nosti laukan hienosti ja rauhallisesti monia kertoja, jaksoi pitkiä maastolenkkejä täysin pelottomasti toisen hevosen perässä ja oppi pelaamaan jalkapalloa jumppapallolla. Nuoren ponin kouluttaminen oli minulle todella haastavaa ja samalla hyvin antoisaa ja opettavaista - tiettyyn pisteeseen asti. Lopulta negatiiviset puolet veivät voiton, eikä vuokraaminen ollut enää viisasta.

Klaaran oma sivu löytyy täältä.

minä ja Klaara kesäkuussa 2013 (c) Laura T.

Noin kuukausi ennen Klaaran kanssa lopettamista aloin vuokrata "Ystävää". Aluksi sovimme omistajan toiveen mukaan, etten kirjoita hevosesta sen oikealla nimellä, jolloin keksin koodinimen Ystävä. Talvi selvittiin hienosti yhteistyöllä ja kesän tuntumassa sain luvan paljastaa totuuden: kyseessä oli Hovilta tuttu arabitamma Ziquitita ox. Jo silloin Päikkää kokeillessani minulle tarjoutui tilaisuus alkaa vuokrata Tittaa, mutta ehdin lupautua Päikän vuokraajaksi. Nyt siis viimein löysimme toisemme, enkä kyllä voisi olla tyytyväisempi. Titan ja minun välillä vallitsee ihana rauha ja kunnioitus. Tältä todella tuntuu ystävyys hevosen kanssa.

minä ja Titta keväällä 2014 (c) Gabi P.

Päivitetty 16.09.2014